Tällaiset kohdat itämaisen mystikon elämäkerrasta muistuttavat hänen poikansa Rabindranath Tagoren kaunista ja haurasta, panteistisen luonnontunteen täyttämää runoutta. Sillä, samoinkuin isän mystillisellä filosofialla, on vain etäisiä sukulaisia uudemmassa europpalaisessa kirjallisuudessa. Lähinnä tulevat tällöin mieleen Saksan romantikkojen sinikukka-kuvitelmat, Stagneliuksen gnostillinen uskonnollisuus ja ehkä eräiden Ranskan uuskatolilaisten kirjailijain tuotteet. Mutta kokonaisuudessaan jää varmaan näiden bengalilaisten hento, esteettisluontoinen filosofia ja runous vieraaksi meidän länsimaalaisille, paljon voimakkaampaan sielunravintoon tottuneille aivoillemme. Maapallo on kiertänyt muutamia tuhansia kertoja auringon ympäri siitä kuin se brahmalainen viisaus tuli maailmaan, joka täyttää Tagorein, isän ja pojan, kirjat. Ja uskonpa, että useimmat meistä tuntevat tätä Ganges-virran varsilla syntynyttä filosofiaa lukiessaan ensi sijassa juuri sen kehitysvastaisuuden, sen liikkumattomuuden ja sen ylimyksellisen välinpitämättömyyden elämän käytännöstä.
HIPPOLYTE TAINE:
Taiteen filosofia.
Se kuuluisa esteettinen teos, jonka suomennos hiljan on laskettu kauppaan, on alkuaan muodostettu Parisin Kaunotaiteiden Opistossa (Ecole des Beaux-Arts'issa) pidetyistä luennoista. Pienempinä eri nimisinä osina ilmestyi teos alkukielellä vuosien 1866:n ja 1869:n välillä sekä kokonaisuutena nykyisessä muodossaan v. 1880.
Taine'in "Taiteen filosofia" on, kuten tunnettu, syntynyt ranskalaisen positivismin hengessä. Se tahtoo sovittaa estetiikkaan luonnontieteiden menetelmät ja perustaa taide- ja kirjallisuustutkimuksen niiden, kokemuksen ja erittelyn tietä paljastuvien lakien selvittämiseen, jotka hallitsevat kaikkea taiteellista luomista. Samoinkuin aineellisessa, voi tutkija henkisessäkin maailmassa keksiä sen syyn ja seurauksen ketjun, joka yhdistää ilmiöitä toisiinsa ja antaa niille selityksensä. Tutkijan tehtävä ei ole määrätä sääntöjä vaan panna merkille lakien olemassaolo. Mikään ei ole itsessään kiitettävää eikä mikään moitittavaa, "hyve ja pahe ovat luonnontuotteita samoinkuin sokeri ja vihtrilli". Taine vie taideluoman sen eristetystä asemasta sen yhteiskunnan ja historiallisen ajankohdan keskelle, josta se on lähtöisin. Hän tahtoo osottaa, että jokainen runoteos, maalaus tai kuvanveistos ja jokainen taiteellinen koulu on lukemattomilla siteillä yhdistetty edelläkäyneihin ja samanaikaisiin ilmiöihin luonnossa, kansansielussa, historiassa. Kolme päätekijää, joiden avulla jokaisen yksityisen taideluoman erikoisuus voidaan selittää, ovat Taine'in mukaan: ympäristö ( milieu ), rotu ja ajankohta.
Näitä kolmea selitysperustetta — ympäristön, rodun ja ajankohdan — sovelluttaa Taine vuorottain valaistakseen taidehistorian eri kehityskausien syntyä ja luonnetta. Niinpä hän selittääkseen Italian renesanssitaidetta lähtee, tutkittuaan ensin italialaisen luonnon ja rodun erikoisuutta, seuraamaan mitä kirjavimpia perhe- ja yhteiskuntaelämän tapoja ja ilmiöitä sellaisina kuin ne kuvastuvat m.m. aikakauden omaelämäkerrallisissa teoksissa (esim. Benvenuto Cellinin) ja yksityisten sukujen historiassa (esim. Borgia-suvun). Ja kerättyään näin suuren ainehiston kuvaavia historiallisia pikkuseikkoja erottaa hän niistä luonteenomaiset, hallitsevat piirteet, joiden vaikutuspiirissä myöskin aikakauden taide on kasvanut. Taiteeseen ei jää näin ollen mitään "ihmettä", se on tulos, yhteissumma eräistä yksinkertaisista alkutekijöistä, jotka ovat erittelevän tutkimuksen saavutettavissa. Michelangelon sikstiniläisen kappelin katto-freskot ja Rembrandtin "Yövartio" samoinkuin Shakespearen "Hamlet" ja Goethen "Faust" ovat siis nekin kasvaneet aste asteelta, melkein kuin järjestelmän mukaisesti, historiallisista edellytyksistään aivan kuin pyramiidin huippu on noussut metri metriltä päällekkäin kasaantuvien kiviröykkiöiden mukana.
Tällainen käsitys — josta ylläoleva lyhyt yhteenveto luonnollisesti antaa vain kalpean kuvan — ei myönnä persoonallisuudelle, yksilölle suurtakaan osaa taideluoman syntymiseen. Sillä latinalaisella kirkkaudella, joka on Taine'ille ominainen, koettaa hän johtaa kaikki henkisetkin ilmiöt niin yksinkertaisista ja selkeistä, käsin tavoteltavista alkutekijöistä, että itse ilmiötkin ikäänkuin madaltuvat ja typistyvät hänen käsitteleminään. Aivan varmaa on, niinkuin kaikki Taine'in arvostelijatkin ovat osottaneet, ettei hän anna kyllin suurta arvoa sille salatulle voimakeskukselle, joka taiteilijalla on itsessään, omissa tunteissaan, intohimoissaan ja mielikuvissaan. Se kellokoneisto, joka liikuttelee taiteellista luomista, on paljon monimutkaisempi ja yhdistetympi kuin mitä Taine tahtoo myöntää. Mutta kaikessa yksipuolisuudessaankin on "Taiteen filosofia" vaikuttanut hedelmöittävästi sekä esteettiseen tieteeseen että taiteeseen ja kirjallisuuteen. Se on kuvailevalla eli deskriptiivisellä menetelmällään lähentänyt estetiikkaa ja luonnontieteitä toisiinsa ja taiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen nähden on se ratkaisevalla tavalla vaikuttanut n.k. naturalistisen koulun syntymiseen. Taine'in mukaan on nim. taide luonnon jäljentämistä, vaikkakaan ei samalla tavalla koneellista kuin valokuvaajan taito, vaan tietoisesti valikoivaa. Emile Zola on m.m. romaanisarjassaan "Rougon-Macquart" rakentanut kaunokirjallisen esityksensä kokonaisen suvun vaiheista Taine'in opeille luonnon jäljentämisestä ja rodun, ajankohdan ja ympäristön vaikutuksesta yksilön ja perheen kehitykseen ja kohtaloon.
Pohjoismaissa on ennen muita Georg Brandes tehnyt kulttuuri- ja kirjallisuushistoriassa hedelmällisiksi niitä ajatuksia, joille Taine'in estetiikka on rakennettu. Ilman "Taiteen filosofiaa" ei olisi syntynyt Brandesin "Hovedstrømninger"-teosta, joka vaikutuksiltaan on ollut niin merkillinen Skandinavian (ja myöskin Suomen) kirjallisessa elämässä. Seuraten pääasiassa Taine'in menettelytapoja on Brandes tässä suurpiirteisessä teoksessaan, kuten tunnettu, koettanut tarkastaa ja selittää XIX:n vuosisadan kirjallisuutta yhdessä ainoassa näkökulmassa: sen mukaan, miten vapausajatukset ovat siinä etsineet ilmaisua. Samoin kuin Taine on Brandeskin teoksensa suuren perusajatuksen hyväksi joutunut kohtelemaan kylmäkiskoisesti monia kirjallisia ilmiöitä (esim. Grillparzeria ja Balzac'ia), jotka eivät ole olleet suoranaisessa suhteessa kansojen vapaustaisteluun, ja korottamaan taas toisia, joissa hetken vapaustarve on tavannut välittömän muodon (esim. Byronia, Schelley'ä ja Börneä). Vastavaikutus Brandesin teosta vastaan nousikin pian — saaden usein hyvinkin intohimoisia muotoja — mutta vielä tänäpäivänä on "Hovedstrømninger" suurpiirteisin koe selittää viime vuosisadan ensi puolen kirjallisuutta.
Myöskin useat suomalaiset tutkijat ovat Taine'in taide-opista saaneet herätteitä ja vaikutuksia. Ei ole vaikeaa huomata, että esim. Valfrid Vaseniuksen Topelius-elämäkerrassa, missä tutkija erinomaisella huolella kerää kuvauksensa pohjaksi mitä yksityiskohtaisimman rotu- ja sukuhistoriallisen ainehiston, on noudatettu Taine'in periaatteita. Vaseniuksen tunnettu väite, "ettei kirjallisuushistorioitsijan tule ollenkaan arvostella, vaan ainoastaan koettaa selittää", kulkee sekin yksipuolisuudessaan ja käytännöllisessä mahdottomuudessaan Taine'in merkeissä. Aivan oikein osottaakin esim. Laurila "Johdatuksessaan estetiikkaan", että tällainen puhtaasti kuvaileva menetelmä tavan takaa itse rikkoo omia periaatteitaan vastaan.
Mutta kuinka väkivaltainen Taine usein lieneekin, on "Taiteen filosofia" kuitenkin valtavalla kuvauskyvyllä rakennettu teos. Seuraten kiinteästi yhtä johtoaihetta, jonka ympärille elimellisesti ryhmittyy joukko sivuaiheita, muistuttaa "Taiteen filosofia" suurta orkestraalista runoelmaa. Kuinka nerokkaalla tavalla Taine johteleekaan esim. maatumisen ilmiöstä Alankomaissa koko rodun, kansan, henkisen elämän ja taiteen erikoisuuden ja kuinka hän antaakaan esim. Kreikan kuvanveiston kasvaa esiin Homeroksen laulujen ja Olympialaisten juhlien taustasta! Hänen kaunopuheisuutensa on kyllästettyä mitä monipuolisimmilla tiedoilla eri aloilta, hän kasaa todistuskappaleen toisensa viereen, ikäänkuin malttamattomana tyhjentääkseen yhdessä tuokiossa koko runsaudensarvensa sisällön. Hänen oppineisuutensa ei koskaan kuolleena painolastina raskauta hänen sanontaansa, vaan tuntuu aina palvelevan hänen taiteellisesti luovaa mielikuvitustaan. Sillä tuskinpa erehdymme, jos pidämme "Taiteen filosofiaa" ensi sijassa luovan mielikuvituksen tuotteena. Se on tavallaan taidetta taiteesta, runoutta runoudesta, jos niin saa sanoa — mielikuvituksen tuote, jonka alkutekijät eivät ole etsittävät luonnon vaan taiteen piiristä. Tätä samalla kertaa vastaanottavaa ja luovaa mielikuvitustaan saa Taine ennen muuta kiittää siitä, että hänen teoksensa yhä elää, että se vielä tälläkin hetkellä on parhaita oppaita taiteen ymmärtämiseen. Se mikä tässä teoksessa on vanhentunutta ja harhaanjohtavaa — kirjan teoreettinen puoli — ei voi himmentää sen suuria ansioita taiteellisen luomistyön innostuneena, kaunopuheisena ja helppotajuisena tulkkina. Kun teos nyt on "Kirjallisuuden edistämisrahaston" toimesta saatavana huolellisessa suomenkielisessä asussa, vieläpä verraten halpahintaisena, on syytä toivoa, että se tapaa paljon ja kiitollisia lukijoita.