HANS CHRISTIAN ANDERSENIN ELÄMÄKERTA.
(Maila Talvio: Ruma ankanpoikanen — H. C. Andersen: Mit Livs Eventyr.)
Andersen on niitä kirjailijoita, joille me olemme kaikki velkaa. Siinä iässä, missä aivot ovat vastaanottavaisimmat ulkonaisille vaikutuksille, on hän tarttunut meidän mielikuvamaailmaamme. Varmaan muistaa moni vielä vanhempanakin jonkun vaikutelman niistä mielialoista, jotka lapsen sielussa liittyivät Andersenin satuihin niitä ensi kertaa kuullessa. Siinä mielialassa oli varmaan jotain juhlallista ja aavistuttelevaa, elämä ja luonto aukenivat uudessa, merkitsevässä valossa. Lapsen helposti liikkeellepantu kuvittelukyky oli saanut voimakkaan sysäyksen ja se alkoi itse kansoittaa ympäristöään hengillä ja peikoilla, elävillä olennoilla, joiden vaiheisiin lapsi pani jotain kohtalokkaan vertauskuvallista. Saturunoilijan välityksellä sai heräävä ajatustoiminta ensimäisen käsityksensä maailman yhdistetystä rakenteesta, siitä suuresta kellosta, joka liikuttelee monikirjavaa elämää maan päällä.
Kansanomaisin käsitys sadusta lienee, että se on eräänlainen siveysopillinen esimerkki, yksinkertainen ja hyvin läpinäkyvä kuva-arvoitus, jonka ratkaisusta ja käytännöllisestä sovelluttamisesta lapsi voi helposti päästä selville. Kaiken suuren saturunouden lähtökohta on kuitenkin toinen: alkuperäinen taruaiheita liikutteleva mielikuvitus, jota voi verrata jumalaistarustoa luovaan kansanfantasiaan. Kaikki suuret saturunoilijat ovat seisoneet sillä "unenkallionkielellä", josta Victor Hugo puhuu eräässä proosarunoelmassaan, ja nähneet tarujen ja myyttien syntyvän ja nousevan ympärillään. He ovat saaneet käsiinsä jotain siitä savesta, josta maailma luotiin, ja he tekevät siitä oman pienoismaailmansa, joka seuraa omia lakejaan. Ainoastaan mielikuvitus voi vedota mielikuvitukseen. Harkiten, tekemällä tehty satu jättää lapsen kylmäksi, kun sensijaan mielikuvituksen luoma taruaihe herättää hänessä mielenkiintoa ja jännitystä. Todellisia suuria saturunoilijoita ei ole paljon. Itämailla, missä niin monet uskonnotkin ovat syntyneet, on niitä ollut enemmän kuin Europassa. Meidän maanosamme saturunoilijoista on epäilemättä Andersen kuuluisin, onpa hänen maineensa kantanut kauas vieraihinkin maan osiin.
Andersenin satuaiheet ovat, kuten tunnettu, luonteeltaan hyvin moninaiset. Hänellä tapaa remuisia kansankuvitelmia ("Tulukset", "Tuhma-Jussi", "Iso Niilo ja pikku Niilo" j.n.e.), romanttisia satusommitelmia ("Keijukaiskumpu", "Pieni merenneito", "Paratiisin puutarha"), satiirisia opetusrunoja ("Se on totinen tosi", "Hyppyniekat"), kaameita kauhuaiheita ("Punaiset kengät") sekä paljon muuta runollisen asteikon koko laajuudelta. Hänen satutuotantonsa huipulla ovat sellaiset syvälliset mieterunoelmat kuin "Äidin tarina", "Kello" ja "Varjo". "Äiti"-satu kauniine, omituisine mielikuvineen, jotka alkuperältään tuntuvat itämaalaisilta, on m.m. vanhassa Indiassa saavuttanut suuren kansansuosion. Sellainen kertomus kuin "Varjo" — tarina miehestä, jonka varjo ottaa yliherruuden isäntänsä yli — on syvässä, pohjaisessa pessimismissään merkillisimpiä vertauskuvallisia runoelmia mitä on olemassa. Se tuo mieleen sekä Poen että Hoffmannin ja "Dorian Grey"'n tekijän Oscar Wilden, mutta siinä on jotain ehkä vielä ikuisempaa kuin amerikkalaisen, saksalaisen ja englantilaisen kirjailijan symboolisissa runoelmissa. Se on samalla kertaa tärisyttävä ja hienosti irooninen tarina alkuperäisestä ihmisestä ja varjo-ihmisestä, persoonallisuudesta ja hänen jäljittelijästään. Ja "Kello"-sadussa kuvaa Andersen kauniilla, lapsellisen yksinkertaisella tavallaan, miten jokainen rehellinen etsijä, mitä teitä hän kulkeneekin, löytää luomakunnan salaisuuden, sen kellon, jonka soittoa kaikki ovat joskus kuulevinaan, mutta jonka ääntä vain harvat ymmärtävät. Tavallisesti on Andersen kätkenyt satuihinsa omaelämäkerrallisia aineksia, kuten esim. — puhumattakaan yleisesti tunnetuista saduista, sellaisista kuin "Ruma ankanpoikanen" — liikuttavassa tarinassa "Piilipuun alla", jossa hän helposti tunnettavalla tavalla esittää kiintymystään kuuluisaan laulajattareen Jenny Lindiin.
Mutta yksistään tämä rikas mielikuva-aines Andersenin tuotannossa ei riitä selittämään sitä tavatonta kansansuosiota, jonka hän on saavuttanut, varsinkin kaikissa germaanisissa maissa. Hän on myöskin suuri taiteilija. Hän loi satujaan varten oman proosatyylinsä, johon hän keräsi aineksia sekä tavallisesta puhekielestä että lastenkielestä — tekisi mieli lisätä: myöskin lintujen kielestä — ja sulatti sen taipuisaksi ja pehmeäksi kuin vaha. Hänen kielellinen tyylinsä herättikin alussa paljon vastustusta, koska se ei ollut mitään kieliopillista normaaliproosaa, mutta vähitellen alkoi yleisökin huomata sen erikoisuudet ja ansiot. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että Andersenin vaikutus myöhempiin kirjailijoihin juuri kielellisessä suhteessa on ollut hyvin suuri, ulottuen varmaan Tanskan rajojen ulkopuolellekin. Tämä Andersenin musikaalinen, maalaileva kieli luo hänen kertomustensa taruaiheiden ympäri oman ilmakehänsä, joka pehmeänä ja läpikuultavana verhoo hänen satuolentonsa, hänen prinsessansa ja sikopaimenensa, hänen haltiansa ja tonttunsa, esittäen ne lapsen mielikuvitukselle runon ja todellisuuden kaksinkertaisessa valaistuksessa. Se tapa, millä Andersen osaa panna linnut ja kasvit, kuolleet esineet ja kivetkin puhumaan, on ainokainen laatuaan. Lukija, joka alkukielellä perehtyy Andersenin kertomuksiin, voi todella saada sen tunteen, että haikarat ja satakielet, ruusut ja orjantappurat puhuvat Andersenin äidinkieltä. Niin lähelle tuntuu hän joskus päässeen eläinten, kasvien ja kuolleiden esineiden sielua.
Viime huhtikuussa oli kulunut satakymmenen vuotta Andersenin syntymästä Odensen kaupungissa Fyenin saarella Tanskan maalla. Suuri saturunoilija syntyi varattomaan käsityöläisperheeseen, mutta hänen elämänratansa nousi tasaisessa kaaressa yhteiskunnan huippuja kohti. Tullessaan neljäntoista vuotiaana Köpenhaminaan, taskussaan kymmenen taalaria rahaa ja päässään joukko hulluja kuvitelmia itsestään ja elämästä, löysi hän ensimäisen pelastuksensa nälkäkuolemasta puusepän oppipoikana, ja päättäessään seitsemänkymmenen ikäisenä elämänsä oli hän konferenssineuvos, hovien suosikki ja yli Europan juhlittu kuuluisuus. Miten hän tämän enemmän kuin puolen vuosisadan taipaleen suoritti, sen on hän itse kertonut omalla tavallaan teoksessaan "Mit Livs Eventyr". Tämä muistelmateos on mieltäkiinnittävä tunnustuskirja enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Se antaa meidän varsin läheltä kurkistaa suuren saturunoilijan työpajaan: saamme nähdä, miten vaistomaisesti, ilman harkintaa, ja usein ilman suurempaa älyllistä kypsyyttä hänen kertoelmansa ovat syntyneet, miten hänen omat kokemuksensa ja ennen kaikkea hänen lapsuuden vaikutelmansa pukeutuivat sadun muotoon. Ja hänen ulkonaisista vaiheistaan antaa tämä kirja tarkan, usein väsyttäviin pikkuseikkoihin saakka menevän kuvan. Andersenin elämäntie ei ollut helppo. Oli luonnollista, että sellainen avoin, naiivi luonnonlapsi kuin Andersen joutui yhteiskunnassa usein vaikeaan asemaan ja että hänen osalleen tuli m.m. runsaasti ivaa ja pilkkaa — se oli sitäkin luonnollisempaa, kun muistaa, että Köpenhaminalla on ollut ja on luullakseni vieläkin erityinen taipumus hiukan häijyyn leikintekoon. Sama kaupunki, joka m.m. arvostelijain hahmossa kylvi orjantappuroita suuren saturunoilijan tielle, keräsi samoihin aikoihin tulisia hiiliä myöskin toisen ja vielä suuremman neron pään ympäri: Søren Kierkegaardin. Kun olot kävivät Andersenille liian kuumiksi Köpenhaminassa, turvautui hän säännöllisesti ulkomaamatkoihin.
Suurin osa Andersenin omaelämäkerrallisesta teoksesta onkin omistettu näille ulkomaamatkoille. Hän matkusti moneen kertaan Europan halki ja poikki, viipyen milloin siellä milloin täällä, mieluimmin hovien ja kuuluisuuksien läheisyydessä. Hänen aivan tavaton kuningas-mielisyytensä, joka hänen saduissaan tulee niin huomattavalla tavalla esille, näyttää, yhdessä hänen olentonsa rakastettavuuden kanssa, avanneen hänelle useankin europpalaisen ruhtinashovin. Hänellä oli tapana lukea kuninkaalliselle isäntäväelleen satujaan ja tavallisesti oli hänen menestyksensä taattu. Näiltä hovi-vierailuiltaan vei hän usein voittosaaliina jonkun ritarimerkinkin kotiaan. Yleensä näki Andersen idealistin tapaan ihmisissä pääasiassa vain heidän hyvät puolensa. Kaikkialla, minne hän tulikin, tapasi hän " milde Øjne ", lempeitä silmiä. Luonteiden kovemmat ja karkeammat ominaisuudet jäivät hänelle suljetuksi kirjaksi. Sentähden ovat hänen luonnekuvansa niistä lukuisista europpalaisista kuuluisuuksista, joita hän elämänsä varrella oppi lähemmin tai pintapuolisemmin tuntemaan, hyvin yksipuoliset ja mehuttomat. Hän antaa muistelma-teoksessaan pieniä pikakuvia Ludwig Tickistä, Chamissosta, Heinestä, Hugosta, Balzac'ista, Dumas'sta ja lukemattomista samanaikaisista hengenmiehistä, ja kaikkia vastaan on hän tullut syli avoinna. Kuinka toisin arvosteleekaan esim. Grillparzer muistelma-teoksessaan samoja henkilöitä, kuinka paljon kokeneemmalla ja katkerammalla ihmistuntemuksella! Jos maailman kirjallisuudesta etsii jotain vastaavaisuutta Andersenin omatekoiselle elämäkerralle, niin tulee ehkä lähinnä mieleen Peter Roseggerin muistelmateos "Mein Weltleben". Molempien pohjalla elää sama lapsimainen luottamus elämään ja ihmisiin ja sama kristillinen idealismi.
Andersen päättää muistelmateoksensa m.m. seuraaviin sanoihin: "Tunnen olevani onnen lapsi. Niin moni aikakauteni jaloimmista ja parhaimmista on tullut rakkaudella ja syli avoinna minua vastaan ja harvoin on luottamukseni ihmisiin joutunut petetyksi. Katkerissa ja raskaissakin päivissä on piillyt siunauksen itu. Kaikki vääryys, minkä luulin kärsineeni, jokainen käsi, joka raskaasti tarttui elämääni, toi mukanaan hyvää."
* * * * *