Kirjoja ja kirjailijoita I

by Veikko Antero Koskenniemi

Uutis-pyrkimyksiä on olemassa sisäisempää ja suurpiirteisempää taide-käsitystä kohti, niinhyvin meillä kuin muuallakin, mutta ne tuntuvat kirjallisuudessa vielä aroilta ja hapuilevilta. Luullakseni piilee tässä realistisessa taide-ihanteessa ainakin osaksi syy siihen, että aika, niinkuin yleensä on arvostelun taholta valitettu, ei tunne kirjallisuudessa itseään. Tulee mieleen Heidenstamin vanhan kreikkalaisen Damonin murhaava arvostelma aikalaisistaan, joilla ei tarttuessaan lyyraan ollut mitään sydämellään josta laulaa, vaan sensijaan matkivat mitä ympärillään kuulevat ja näkevät:

Nöjsamt härmar deras tunga åsnans skrik och folk som träta, grisens grymtning framför träget. Blott hur allt ser ut de veta: så ser brunnen ut med tåget, så ser gubbar ut, när fromma de sin ull på landet spinna; kvinnan hon är lik en blomma, blomman hon är lik en kvinna.

(Hauskasti matkii heidän kielensä aasin huutoja, riiteleviä ihmisiä ja porsaan öhkinää kaukalon edessä. He tietävät vain miltä kaikki näyttää: tuollainen on kaivo vinttineen, tuollaisia ovat ukot, jotka siivosti kehräävät maalla villoja; nainen hän on kuin kukkanen, kukkanen hän on kuin nainen.)

Jos viime vuosikymmenien novellikirjallisuudelle on ollut luonteenomaista elävä tieto siitä, "miltä kaikki näyttää", ulkonaisessa suhteessa, pikkupiirteitä myöten, niin on sille toiselta puolen ollut kuvaavaa myöskin psykolooginen tietäminen ja tarkkuus. "Psykoloogi" on jo kauvan aikaa ollut kirjallisen arvostelun parhaita mainesanoja ja tässä mielessä on viitattu varsinkin Dostojevskin ja Tolstoin esikuviin. Sieluntoimintain, kaikkein salatuimpienkin tunteminen ja kuvaaminen, sehän on jo enemmän kuin pelkkien ulkonaisten asiain todentaminen, mutta kysyä saattaa, eikö tässä psykoloogisessa harrastuksessa ole menty liian pitkälle, vahingolliseen yksipuolisuuteen, sälyttämällä kertomataiteelle tehtäviä, jotka kuuluvat tutkimukselle ja tieteelle. Se sielunelämän erittely, joka novellikirjallisuudessa on nostettu suureen maineeseen, on luonut joukon hyvintehtyjä, melkein tieteellistä ainehistoa sisältäviä kirjoja, mutta tuskin yhtään suurta synteetistä, yhtenäistä kertomateosta, jossa voimakkaasti tuntisimme ajan hengen pyrkimyksen ja sykinnän. Erittely, analyysi on lamauttanut kirjailijain kykyä tajuta kokonaisuutta, nähdä suuresti, tuntea tahdon ja toiminnan aaltoliikettä, verenkiertoa yksilössä ja yhteiskunnassa. Pienet sielulliset eriskummaisuudet, tunnelmat, rakkaus- ja vaistoelämän vähäpätöisyydet ovat saaneet heidän tuotteissaan arveluttavan laajan tilan, kun sensijaan paljon siitä, mitä ajassa liikkuu luovaa, tahtovaa, päämäärästään tietoista toimintaa ja pyrkimystä on jäänyt heille vieraaksi. Tälle tahdottomalle, mielialojen, yksityispiirteiden, erittelyn merkeissä liikkuvalle kertomataiteelle on kuvaavaa, että teonsana, verbi, on sen tyylissä menettämässä yhä enemmän merkitystään painopisteen siirtyessä maalailevaan, mutta liikkumattomaan laatusanaan, adjektiiviin. Täten on itse kertomatyyli kadottamassa jotain siitä eteenpäin kuljettavasta, motoorisesta voimastaan, joka vanhan ajan kertojilla oli heidän taiteensa hermona ja sieluna. Aivan oikein onkin sanottu, että tyypillinen nykyaikainen novellisti kaikkine tyylitaitoineen varmaan joutuisi aivan voimattomaksi esim. historiankirjoituksen objektiivisten tehtävien edessä.

Ruotsinmaalaiset arvostelijat ovat kehoittaneet kertojia ottamaan esimerkkiä nykyaikaisen maalaustaiteen uutispyrkimyksistä, ekspressionismista, kubismista j.n.e., mutta tässä suhteessa on mielestäni vaikeampi kuin paljoon muuhun nähden yhtyä heidän hyväätarkoittaviin neuvoihinsa — osaksi siksi ettei lainkaan ole varmaa, että eri taidelajit voivat ilman vahinkoa suorastaan ottaa oppia toisiltaan, vielä vähemmän jäljitellä toisiaan. Sensijaan on kyllä aivan ilmeistä, että kertomakirjallisuudessa on huomattavissa paljon vähemmän tietoisia pyrkimyksiä kuin maalauksessa. Onhan itsestään selvää, sitä tuskin tarvinnee sanoa, että teoriat ja koulut eivät sinänsä voi luoda taidetta ja runoutta, vaan että kaikki lopultakin jää sen mieskohtaisen inspiratsionin varaan, joka on runottarien lahja taiteilijalle ja kirjailijalle, mutta siitä huolimatta voivat tietoiset taidepyrkimykset ja -käsitykset suuresti vaikuttaa, jopa painaa aivan lähtemättömän leimansa aikakauden taiteeseen ja kirjallisuuteen. Realismin käsitystapa on epäilemättä madaltanut kirjallisuutta. Sellaisilla teorioilla kuin että taide on "kappale luontoa nähtynä tempperamentin läpi" on se tehnyt asian helpoksi. Kuka ei osaisi nähdä luontoa, elämää — kenellä ei olisi tempperamenttia!

Luonnonmukaisuuden tavoittelusta ja tempperamentin yksinherruudesta varmaan osaksi johtunee se seikka, että uudessa romaani- ja novellikirjallisuudessa vain harvoin tapaa rakenteellisesti suurpiirteistä, aaterikasta teosta, kun sensijaan taiturimaisesti tehtyjen vähäpätöisyyksien luku on legio. Uusin kertomakirjallisuus on luonteeltaan likinäköistä. Kuinka tyhjänpäiväisen, väsyttävän ja tympäisevän vaikutuksen tekevätkään esim. uudenaikaisessa novellissa ja romaanissa erinomaisen runsaasti esiintyvät autobiograafiset ainekset, joissa kirjailija usein hyvin lievästi naamioitettuna ja suurella hartaudella juhlii itseään!

Ilmoittaessani Otto Ludwigin erinomaista novellia "Taivaan ja maan välillä" oli minulla tilaisuus esittää, minkä tähden asettaisin juuri sentapaisen yksinkertaisen, karun, suurpiirteisen kertomataiteen yläpuolelle Anatole France'in edustaman juttelevan koseria-tyylin. Samassa mielessä haluaisin väittää, että Victor Hugon "Notre-Dame" on aaterikkaudessaan, mahtavassa kuvitusvoimassaan ja rakenteellisessa kirkkaudessaan merkitsevämpi runoluoma kuin Maupassant'in "Une Vie" tai joku muu realistisen koulun ihailtu tuote pikkutarkassa, tunteellisessa mutta jotenkin mielikuvituksettomassa elämänkuvauksessaan. Niinikään sisältää mielestäni Gottfried Kellerin "Seldwylan asukkaat" avarassa idyllisessä päiväpaisteisuudessaan enemmän runoutta, tunnetta ja mehua kuin Strindbergin tarkkapiirteiset, mutta sielullisesti ahtaat ja kylmähköt novellit.

Meillä suomalaisilla ei ymmärtääkseni ole mitään aivan erikoista syytä, muiden rinnalla tai ennen muita, olla tyytymättömiä kertomakirjallisuutemme laatuun. Suomalainen novelli ja romaani on varmaan läpimitaten tuoreempi, psykoloogisempi, sielullisilta arvoiltaan alkuperäisempi kuin esim. tavallinen skandinaavinen kertomakirjallisuus, joskin muodollisesti epävarmempi. Mutta aivan ulkopuolella emme mekään ole yleisestä kirjallisesta verenkierrosta: samat käsitykset, ihanteet, koulut ja taideopit, jotka ovat vallalla Europassa, saapuvat säännöllisesti meillekin, vaikka usein vähän myöhästyneinä ja haalistuneina ja pyrkien jäämään sijoilleen yli-ikäisyyteen saakka. Niinpä taitavat meillä useimmat kirjailijat vielä jyrsiä koulu-realismin kovaa kannikkaa, vaikka uudet hyötyisemmät kirjallisuuden vainiot ovat jo Europassa siellä täällä kantamassa tähkää ja siementä. Paljon voisi epäilemättä vielä sanoa nykyhetken kaunokirjallisuudesta, puolesta ja vastaan, mutta kirjoituksemme tarkoitus ei ole mennä yksityiskohtaiseen lajitteluun, vaan kosketella vain kaikkein yleisimpiä, hallitsevimpia piirteitä. Se ajankohta, jossa elämme, maailmansodan aika, ei voi olla merkitsemättä myöskin kirjallisuudessa suurta murroskautta. Sodan tulisoihtujen loimussa joutuvat sadat yksilön ja yhteiskunnan elinkysymykset uuteen, voimakkaaseen valaistukseen, mittasuhteet muuttuvat, se mikä ennen on ollut näkyvintä ja tärkeintä, painuu taka-alalle ja uusia arvoja nousee esiin. Kirjallisuus saa uusia tehtäviä, se joutuu vakavammin kuin koskaan elämän ja kuoleman probleemin eteen, se saa vastatakseen kysymyksiä, jotka ennen vain kaukaisena kaikuna ovat tulleet sen tietoisuuteen, mutta jotka nyt äkkiä esiintyvät läheisinä ja pakottavina. Miten kirjallisuus on näistä tehtävistä suoriutuva, mitä muotoja se on etsivä, mitä elämänarvoja se on tuova näkyviin, mitä painava alas — sitä olisi liian rohkeaa mennä vielä ennustamaan. Varmaa on, että se on riisuva yltään jotakin naturalistisesta arkipuvustaan, kun sen on kuvattava ja saatava muotoa sille tuskalle ja kärsimykselle, sotilaan kuoleman halveksunnalle, kaikelle sille itsensäunohtavalle inhimillisyydelle, jonka sota on nostanut näkyviin. Kuten realismin harmaina päivinä katsoo kirjailija todellisuutta silmiin, mutta hän on varmaan huomaava, että tämä uusi todellisuus on syvempi, sisältörikkaampi, aavistamattomampi kuin entinen ja hän on ymmärtävä, että hyvin vähän tuntee elämästä ja maailmasta — se joka "tietää vain miltä kaikki näyttää".