Näin herra Pär Lagerkvist. Tähän tapaan myöskin August Brunius ja Fredrik Böök. Ja ehkä hyvin monet heidän kanssaan.
Mutta jos hätä on näin suuri, niin ei apukaan ole kaukana. Pär Lagerkvistin mukaan on kirjallisuuden opittava uudenaikaiselta maalaustaiteelta pyrkimysten vakavuutta, arkkitektoonista rakentamiskykyä, opittava luopumaan luonnon jäljentämisestä. Primitiivisestä taiteesta ja vanhojen kulttuurikansain kirjallisuudesta — Homerokselta, Vanhasta Testamentista, Avestasta, Eddasta, Kiinan ja Jaappanin runoudesta j.n.e. — on sen edelleen opittava yksinkertaisuutta ja suurpiirteisyyttä, opittava näkemään todellisen suuren taiteen silmillä. Jos näin tapahtuu — ja ruotsalainen reformaattori on, niinkuin yleensä reformaattorit, tässä suhteessa hyvin optimistinen — niin on kirjallisuus taas löytävä tien todellisen taiteen lähteille. Silloin on se myöskin antava oikean kuvan siitä, mikä meidän ajankohdallemme on oleellista ja merkitsevää.
Ennenkuin menemme tarkastamaan, mitä tässä ruotsalaisessa ohjelmajulistuksessa mahdollisesti on varteenotettavaa, lienee meidän sanottava, ettei se suinkaan sisällä mitään yllättävää, mitään erikoisen uutta tai nerokasta. Samantapaisia arvostelmia saa kyllä kuulla usein suuren kirjallisuutta seuraavan yleisön taholta — seikka, joka ei luonnollisesti vähennä, vaan päinvastoin lisää lentokirjasen arvoa symptomaattisena, tunnusmerkillisenä, ajanilmiönä. Lisäksi on omiaan kiinnittämään huomiota Lagerkvistin ohjelmaan se seikka, että hän itse on tehnyt vakavan kokeen näyttää, millä tavoin tai mihin suuntaan hänen teoriojaan voi kirjallisuuteen sovittaa.
Sekä "Motiv" että "Järn och människor" osottavat ilmeisiä taiteellisia taipumuksia, vaikka olisikin synti sanoa, että toivoisi kirjallisuuden laajemmalta kulkevan niiden jälkiä. Niinkuin ymmärrettävää on, on näihin kirjoihin jäänyt paljon ohjelmallista, laskettua, tarkoituksellista, ne eivät ole siinä määrin kuin toivoisi vapaan taiteellisen mielikuvituksen tuotteita. Mutta samalla on mielestäni myönnettävä, että tekijän on todella onnistunut, varsinkin viimeisessä kirjassa, saada kuvauksensa keskitetyksi sellaisiin oleellisiin, harvoihin, mutta mieleensyöpyviin piirteihin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aatteellisessa selkeydessään muistuttavat "primitiivisten" mestarien taidetta. "Järn och människor" sisältää puolikymmentä sotanovellia, kaikki kerrottuja kylmäverisellä, epäsenttimentaalisella proosatyylillä, joka antaa kuoleman ja kauhun aiheillekin viileän esineellisyyden ja kirkkauden. Tila ei salli esimerkeillä osottaa, mihin keinoihin tekijä lähinnä turvautuu tällaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Käyttämällä monikkoa siinä missä nykyaikainen kertoja käyttäisi yksikköä, antamalla jokaisen vaikutelman kiihtyä ja kasvaa aste asteelta ja ennen kaikkea jättämällä pois kaiken epäoleellisen, kaiken "huonekaluston", kaiken asiaankuulumattoman ympäristökuvauksen, on hän luonut oman tyylinsä, joka joskus muistuttaa kansanballaadin tapaa kulkea huipulta huipulle, joskus taas — silloin kun kuvaus tuntuu kalseimmalta — nykyaikaista, harkiten tehtyä pikkudraamaa matemaattisesti laskettuine suhteineen.
Meillä on lupa olettaa, etteivät ruotsalaiset Pär Lagerkvist, August Brunius ja Fredrik Böök ole ainoat tyytymättömät. Ei ole pitkä aika siitä kuin meillä n.s. "dagdrivare"-kirjallisuuden johdosta kutsuttiin kirjailijat tilille. Kysymys ei ole siis suinkaan uusi tälläkään puolen Pohjanlahden. Kun sillä Ruotsissa, varsinkin Lagerkvistin edustamana, on ollut enemmän esteettinen luonne, on sillä meillä ollut pääasiassa moraalinen. Se kirjallisuus, joka on ollut väittelyn esineenä, on suurimmalta osalta samanlainen. Syvimmältä juureltaan on nykyinen romaani- ja novellikirjallisuus eri maissa aivan yleiseuroppalainen ilmiö. Vivahdukset voivat vaihdella, mutta ydin on sama.
Näiden monien syytösten ja muutamien positiivisten uudistus-yritysten johdosta lienee meillä aihetta kysyä itseltämme, mitä omalta osaltamme tahtoisimme sanoa nykyhetken kertomakirjallisuudesta, puolesta ja vastaan.
II
Ne ankarat sanat, joita ruotsinmaalainen arvostelu on omistanut nykyhetken kertomakirjallisuudelle, sisältävät kieltämättä paljon vaarinotettavaa. Aivan varmaan lienee meillä, niinkuin muuallakin, jotenkin yleinen se huomio, että romaani- ja novellikirjallisuuden paisuessa vuosi vuodelta ja muuttuessa yhä enemmän kustantajan ja ostajapiirin väliseksi asiaksi, kauppatavaraksi, on tuotannon laatu madaltunut samoinkuin koko taide-muoto on ikäänkuin hajoamassa liitteistään, muuttumassa yhä epämääräisemmäksi kirjailuksi, leikittelyksi sanoilla, käsitteillä, tunteilla ja aatteilla. Romaanista ja novellista on yhä suuremmassa määrässä tullut kirjallinen yhteismaa, jossa taiteelliset harrastelijat, miehiset ja naiselliset, voivat tavata toisensa, kilpakenttä, jolle moni katsoo jo kohtalaisen sivistysmääränsä ja virheettömän oikeinkirjoitustaitonsa perustalla olevansa kutsuttu. Näin syntyy kirjoja, niteitä, jotka kalenterivuoden mukaan, pääsiäisen ja joulun alla täyttävät kirjakauppojen näytepöydät, mutta vähän ilmestyy sellaista, jonka yli hyvällä omallatunnolla voi asettaa otsakkeen "runoutta".
Jossakin merkityksessähän on aina kirjallisuudessa jyvät olleet poimittavat akanoiden paljoudesta. Tavallisesti ei kirjailijain oma aika ole voinut tyydyttävästi tätä valintaa suorittaa, vaan on se tapahtunut vähitellen, vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Yksikään Goethen teoksista ei saavuttanut hänen aikanaan, tuskinpa vieläkään, sitä yleisömenekkiä ja -menestystä, joka tuli Goethen langon Vulpiuksen rosvoromaanin "Rinaldo Rinaldinin" osalle. Painovoiman luonnonlain mukaan kuplii vaahto pinnalla ja se mikä on tiivistä ja raskasta menee pohjaan. Olisi sentähden väärin arvostella nykyhetken kertomakirjallisuutta niiden tusinatuotteiden mukaan, jotka lukumäärällään hallitsevat kirjamarkkinoita. Kun siis tässä puhumme ajankohdan kertomakirjallisuudesta, emme ajattele ensi sijassa huonoimpia vaan parempia romaani- ja novellituotteita ja ennen kaikkea sellaisia, jotka tuntuvat tyypillisiltä ajalle.
Jotenkin yleisesti voi luullakseni tehdä sen havainnon, että realismin teoria vielä tuntuu hallitsevan valtavinta osaa novellikirjallisuudesta. Ulkonaisia piirteitä valokuvaileva pikkurealismi, luonnonmukaisuuden tavoittelu niin läheltä kuin suinkin, aina mielikuvituksettomaan, luettelevaan tarkkuuteen saakka käy yhä edelleen suuresta hyveestä. Niinpä pyritään uudenaikaisessa novellissa, jonka asianmukaisin muoto olisi kaiketi kertova esitys, oratio obliqua, henkilöiden keskusteluja kuvattaessa suoraan esitykseen oratio recta 'aan, ja tässä koetetaan saada vuorosanat "valokuvatuiksi" niin tarkkaan luonnosta, jokapäiväisestä puhekielestä kuin mahdollista. Tällainen luonnollisuuden tavottelu on taideteoksessa luonnotonta. Ikäänkuin taideteos kokonaisuudessaan tai mikään sen yksityinen osa olisi luonnon jäljentämistä! Jos niin olisi — jos tämä jyrkimpien naturalistien hullunkurinen, vaikka hyvin kansantajuinen oppi olisi oikea — olisi siis, on sattuvasti huomautettu, taiteilijan korkein kunnianhimo oleva siinä, että hän luo kaksoiskappaleen luonnosta tai jostakin sen osasta!