Mutta kuinka keskeinen henkilö Daniel Nothafft tässä romaanissa onkin, kiinnittävät siinä lukijan mieltä suuressa määrässä myöskin lukuisat muut tyypit. Wassermannilla on aivan harvinainen kyky liikutella suurta ihmis-ainehistoa ja antaa muutamalla piirteellä ja sanalla sivuhenkilöilleenkin yksilöllistä elämää. Kuinka hedelmättömiltä ja puisevilta tuntuvatkaan useimpien pohjoismaisten kertojain sisäisesti ja ulkonaisesti ohuet kirjat Wassermannin romaanin monipäisen ihmiskuvauksen rinnalla! Niistä monista henkilöistä, jotka Nothafftin, Gertrudin ja Lenoren ohella jäävät elämään lukijan mielikuvituksessa, on merkillisimpiä varakas vanhapoika Carovius, "meidän aikamme Nero". Carovius, joka passiivisen, itsekkään luonteensa vuoksi on tuomittu liikkumattomuuteen keskellä tahtovia, toimivia ihmisiä, tuntee leppymätöntä kateutta ja vihaa koko maailmaa kohtaan ja hänen suurimpia nautintojaan, silloin kun hän itse ei ole keksinyt mitään salajuonta lähimmäisten vahingoittamiseksi, on sanomalehdistä lukea murhista, maanjäristyksistä, sairas- ja kuolintapauksista, tapaturmista j.n.e. Lukiessaan kauheasta kaivosonnettomuudesta Schlesiassa, on hän onnellinen. "Kuolleiden luku tyydytti häntä." Ja kun hän hekumoi kuvauksessa tapaturmassa hautautuneiden miesten vaimojen tuskasta, tuntee hän mielihyvää aivan kuin kuullessaan "jonkun Chopin'in nocturnon kaihomielisen lopun". Carovius on nim. hyvin musikaalinen. Hyvä on myöskin kuvaus musiikkitirehtööri Andreas Döderleinistä, joka näyttelee säveltäjäin kohtaloa, nousukas-mahtavasta kirjakauppiaasta Schimmelweisistä, hienosta paroni Eberhardista y.m. Siellä täällä vilahtavat kirjassa jotkut juutalaiskasvot, enimmäkseen myötätunnolla kuvatut (Wassermann on itse juutalaista alkuperää). Heidän joukostaan tulee etualalle tohtori Benda, Daniel Nothafftin ystävä, joka kuitenkin on kuvattu liian yksipuolisen ihanteellisilla väreillä elääkseen todella täyttä elämää lukijan silmien edessä. Wassermann on jo ennen m.m. 21-vuotiaana julkaisemassaan esikoisteoksessa "Zirndorfin juutalaiset" käsitellyt heimolaistensa asemaa saksalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa eikä puolueeton lukija, muistaen mitä juutalainen aines on merkinnyt Saksan sivistyselämässä, voine olla antamatta hänelle myötätuntoaan, joskin hänen romaanityylinsä alla joskus tässä suhteessa voi kuulla maailmanparantajan ja agitaattorin äänensävyn.

Wassermannin "Das Gänsemännchen" on ihmiskuvauksensa ohella tavallaan sivistyshistoriallinen romaani. Se antaa monipuolisen ja rikkaan, vaikkakin luonnollisesti usein subjektiivisesti väritetyn kuvan Saksan eri kansankerroksien henkisestä ja taloudellisesta elämästä, alkaen noin viime vuosisadan puolivälistä aina maailmansodan kynnykselle saakka. Viimeinen vuosiluku, mikä kirjassa mainitaan, on 1909, ja käsikirjoituksensa on tekijä päättänyt heinäkuussa 1914. Ja tämän suuremman, koko Saksaa käsittävän kulttuurinäköalan ohella piirtää Wassermann romaanissaan pienemmän yhteiskunnan kuvan: Nürnbergin. Tämä bayerilainen kaupunki, läheinen naapuri kirjailijan synnyinseudulle, elää vanhoine muistoineen, maalauksellisine talonpäätyineen, tunnelmallisine, koukeroisine katuineen, joiden varsilla vielä voi nähdä palasen koskematonta keskiaikaa, ilmielävänä Wassermannin kirjassa, muodostaen historiallisia perspektiivejä hänen nykyaikaisten porvariensa ja taiteilijainsa elämään. Niinkuin kaikki todellinen eepillinen taide synnyttää Wassermannin uusi romaanikin elävän tunteen syyn ja seurauksen järkkymättömästä laista, elämän jatkuvaisuudesta, sukupolvien, isien ja poikien suhteesta toisiinsa, loppumattomana ketjuna. Paljon siitä, mikä Wassermannin ihmiskuvauksessa on kaaoksellista ja puolivalmista, saa tämän mielialan valossa arvoa ja merkitystä.

NYKYHETKEN KERTOMAKIRJALLISUUDESTA.

I

Antakaamme kohta tyytymättömistä tyytymättömimmälle puheenvuoro. Me löydämme hänet Ruotsista. Hän on nuori profeettana, mutta hänellä on jo seurakuntaa. Hänen nimensä on Pär Lagerkvist ja hänen sanansa sattuvat m.m. seuraavalla tavalla:

"Meidän aikamme ei tunne kaunokirjallisuudessa itseään, me emme tapaa siinä mitään sisimmästä olennostamme, kuinka paljon se askarrelleekin meissä, meidän epäilyksissämme, meidän rakkauskokemuksissamme ja meidän psykologiassamme. Me käytämme sitä ajanvietteenä, me luemme sitä huviksemme — mutta se ei merkitse meille mitään. Jos se jonakin päivänä lakkaisi, tuntisimme tuskin toden teolla kaipuuta."

Myöntäkäämme, ettei juuri selvemmin voi ilmaista kyllästystään nykypäiväin kaunokirjallisuuteen.

Nythän ei tyytymättömyys kirjallisuutta (ja taidetta) kohtaan, kaikissa sen ilmenemismuodoissa, ole eilispäivän ilmiö. Se on yhtä vanha kuin kirjallinen tuottaminen. Se voi olla itsesäilytysvaiston salaista, epämääräistä kammoa taiteen ja runouden välittämiä voimakkaita vaikutelmia kohtaan — ja tällöinhän siinä on, niinkuin esim. Platonilla, jotain hienoa ja oikeutettua — mutta se voi olla myöskin ilmaus suuren yleisön pienestä porvarillisesta itsekylläisyydestä, yleisön, joka tekee ihanteensa ja jumalansa itsensä mukaisiksi ja närkästyy, kun se ei taiteessa ja runoudessa tapaakaan omaa kuvaansa monistettuna, kukitettuna, ihannoituna.

Näistä yleisistä tyytymättömyyden syistä, jotka nekin ovat otettavat lukuun silloin, kun taidetta ja kirjallisuutta vastaan näkee esitettävän räikeitä, yleisiä, summittaisia syytöksiä, ei ole kuitenkaan tarkoitus tässä puhua — kuinka houkuttelevia aiheita nekin lienevät. Tahdomme rajoittua nykyhetken kertovaan kirjallisuuteen ja kosketella eräitä syytöksiä, joita ammatti-arvostelun taholta on tehty sitä vastaan. Läntisessä naapurimaassamme, jonka taide-elämä tarjoaa meille kieltämättä läheisimmän vertauskohdan, on viime aikoina — ja nähdäkseni ankarammin vuosi vuodelta — julkisessa arvostelussa käyty käsiksi n.k. moderniin kertomakirjallisuuteen, jonka moraalinen ja esteettinen arvo on löydetty hyvin köykäiseksi. Tämän kirjallisen tyytymättömyyden näkyvin tulkki Ruotsissa on epäilemättä "Svenska Dagbladet'in" arvostelija, Fredrik Böök, suurin väittelijäkyky maansa kirjallisuustuomarien joukossa — mutta suoranaisimmin on tyytymättömien taisteluhaasteen lausunut Pär Lagerkvist, jonka mielenlaatuun meillä äskeisessä sitaatissamme jo oli tilaisuus tutustua. Vuonna 1913 julkaisi tämä kirjailija lentolehtisen " Ordkonst och bildkonst " (Sanataide ja kuvataide), jonka ala-otsakkeessa luettiin m.m.: " Om modern skönlitteraturs dekadans " (Uudenaikaisen kaunokirjallisuuden rappiosta). Kirjanen sisälsi ohjelma- (oikeammin pannaan-) julistuksen. Mutta tämä kirjallinen reformaattori on aivan oikein käsittänyt, että toista, on esittää teorioja kaunokirjallisuudesta, toista itse luoda jotain käyttökelpoista. Häneltä ei ole puuttunut rohkeutta näyttää esimerkkiä myöskin jälkimäisessä suhteessa. Vuonna 1914 ilmestyi häneltä pieni valikoima runoa ja proosaa nimellä " Motiv " (Aiheita) ja viime jouluksi novellikokoelma " Järn och människor " (Rautaa ja ihmisiä), joissa kummassakin hän koettaa antaa näytteen siitä kirjallisuudesta, joka on saava maan periä. Kaikkikin nämä kirjat — enimmän ehkä kaksi viimemainittua — antavat lukijalle miellyttävän vaikutelman tekijän pyrkimysten vakavuudesta. Meillä on syytä tutustua hänen tarkoituksiinsa ja ehkä myöhemmin liittää oheen joku reunamuistutus omastakin puolestamme.

Lagerkvist — ja hänen kanssaan tunnettu arvostelija August Brunius, joka on kirjoittanut hänen lentolehtiseensä hyvin suosittelevan esipuheen — on kytkenyt kysymyksen kaunokirjallisuuden rappiosta kysymykseen kuvaamataiteiden nykyisestä tilasta. Hän väittää, ettei mitään sellaista uudistusta, joka on tapahtunut ja paraikaa tapahtuu maalauksessa ja joka hänen mielestään on takeena tämän taidealan elinvoimaisuudesta, ole ollut huomattavissa kirjallisuuden tai oikeammin kertomakirjallisuuden alalla. Emme tahdo poiketa varsinaisesta aiheestamme seuraamalla hänen esitystään maalaustaiteen uutis-pyrkimyksistä, vaan kohdistamme huomiomme siihen, mitä hänellä on sanottavaa kirjallisuudesta. Runoilijan, sanan taiteilijan tehtävä on jättää meille ja jälkimaailmalle taiteellinen ilmaus aikakauden ajatuksista ja tunteista. Tätä tehtävää ei nykyinen kertomakirjallisuus ole voinut täyttää. Se on pyrkinyt yksilöllisyyden ahtaimmille poluille, se on sukeltanut ihmissielun hämärimpiin sokkeloihin ja kadottanut tajunsa sitä kohtaan, mikä on tervettä, yleistä, tyypillistä. Se on yhä edelleen realistisen koulun kahleissa. Se tutkii luontoa jäljitelläkseen sitä. Se todentaa asioita kuin reportteri ja pitää kunnianaan voida siirtää elävästä elämästä kirjoihin henkilöitä, situatsioneja, vuorosanoja. Ajan kertomataiteelta, romaanilta ja novellilta, puuttuu kompositsioni, rakenteellinen selkeys ja suurpiirteisyys. On tullut tavaksi kirjoittaa "temperamentin" mukaan siinä onnellisessa uskossa, ettei se voi pettää eikä viedä harhateille. On annettu tilapäisten vaikutelmien määrätä romaanin tai novellin kasvua suuntaan tai toiseen ja niin on syntynyt muodottomia, sekasortoisen kirjavia teoksia, joilla ei tunnu olevan mitään kokonais-aatetta. Romaanikirjailija ei enää hallitse henkilöitään, vaan henkilöt hallitsevat häntä, ja leveä, tarkoitukseton ympäristökuvaus ottaa yhä suuremman tilan. Pelkälle psykoloogiselle huomiokyvylle ja tietämiselle, sielunelämän luonnottomimpienkin erikoisuuksien selvittelylle, ajatuksen kouluuttamiselle ymmärtämään ihmissielun salaisimpia taipumuksia — kaikelle tälle pannaan pääpaino, ja nykyaikainen kirjailija kasvattaa siis itseään tavalla, jonka lähinnä luulisi kuuluvan modernille lakimiehelle. Ajan henki, ajan tahto- ja tunne-elämä jää siten hänelle syvimmässä mielessä vieraaksi, eikä hänen kirjansa anna mitään kuvaa siitä, mitä hänen ympärillään todella liikkuu ja tapahtuu merkitsevää ja suurta. Asettaapa Lagerkvist suorastaan kysymyksenalaiseksi, onko olemassa mitään "modernia" kertomakirjallisuutta, s.o. kirjallisuutta, johon nykyhetki olisi painanut tunnettavan leimansa.