JAKOB WASSERMANN:
Das Gänsemännchen.
Jos jonkun päähän pistäisi valita itselleen uusinta saksalaista romaanikirjallisuutta sanomalehti- ja kustantaja-reklaamin johdolla, huomaisi hän kyllä piankin luottaneensa oppaihin, joiden asiantuntemus ja vilpittömyys eivät ole läheskään yhtä kehittyneitä kuin heidän kaunopuheisuutensa. Tavallinen saksalainen kirjallisuusimpressario voi luetella yhtä monta ensi luokan neroa nykypolvessa kuin hänellä on sormea kummassakin kämmenessään ja tarpeen tullen enemmänkin. Hänen horisontissaan ovat ensimäisen arvoasteen tähtiä vapaaherra von Ompteda, Bernhard Kellermann ja Helene Böhlau. Heidän huumorinsa on maailmaasyleilevä, heidän ihmistuntemuksellensa ei mikään ole salattua ja heidän kertomakykynsä valloittaa vastahakoisimmankin mielen. Jos ulkomaalaisella lukijalla, kuten usein sattuu, on itsellään jonkunverran toisenlaiset käsitykset huumorista, ihmistuntemuksesta ja kertomakyvystä, voi olla, että tämä reklaamin rummutus tekee hänet kuuroksi kaikelle sillekin, mikä uusimmassa saksalaisessa kirjallisuudessa on todella arvokasta. Ainakin lienee sillä se käytännöllinen seuraus, että muukalainen mieluimmin valitsee luettavakseen kirjailijoita, jotka jo ovat Saksan ulkopuolella saavuttaneet aseman ja maineen. Tällaisia kirjailijoitahan ei uusimmasta saksankielisestä kertojapolvesta suinkaan puutu. Niiden joukossa ovat jo jonkun aikaa olleet ensi sijalla Thomas Mann, Frenssen, Jakob Wassermann sekä jotkut wieniläiset.
Jakob Wassermann on jo vuosia sitten julkaissut pienen kirjasen "Kertomisen taito" (ilmestynyt myöskin suomeksi), jossa hän raottaa ovea eepillisen runoilijan työpajaan, antaen meidän nähdä niitä alkuosia, joista kertomateos syntyy. Tämä Wassermannin kaikessa kansantajuisuudessaan ehkä hiukan pintapuolinen lentolehtinen on tarkoitettu pääasiassa eräänlaiseksi kirjalliseksi rajankäynniksi: Wassermann erottaa siinä jyrkästi varsinaiset kertojat kuvailijoista. Edellisten esitys juoksee alati eteenpäin syöksyvänä tapausten virtana, jälkimäisille taas on yksityinen kohtaus, tapaus, situatsioni ja sen kuvaileminen tärkeintä, edellisten henkilöt elävät omaa, sisäisesti itsenäistä elämäänsä ympäristöstä riippumatta, jälkimäisten tyypit saavat inhimillisen uskottavuutensa vasta määrätyissä olosuhteissa, kertojien tyylissä on painopiste aina teonsanassa, kuvailijain laatusanassa j.n.e. Aivan varmaan on Wassermann erottaessaan näin toisistaan vuohet ja lampaat (hänen myötätuntonsa on luonnollisesti kertojain puolella) menetellyt ylen vanha-testamenttaalisella ankaruudella. Suurimmissakin kertomateoksissa, itse Homeroksellakin, näyttelee yksityinen tapahtuma, situatsioni, yhteensattuma, usein huomattavaa osaa. Mutta jos emme hyväksykään Wassermannin kahtia-jakoa sen koko jyrkkyydessä, voinemme sensijaan antaa täyden tunnustuksen hänen pienelle partioretkelleen pelkkiä kuvailijoita vastaan. Silloin käsitämme viimemainituilla niitä epälukuisia dilettanttisia novellisteja, jotka realismin aikana ja sen jälkeen Emile Zolan, Anatole France'in ja muiden mestarien johdolla ovat keskittäneet koko harrastuksensa pikkupiirteiseen, ulkonaiseen kuvailemiseen ja keskipakoiseen jutteluun mitä erilaisimmista asioista.
Yksi niitä kysymyksiä, joita Wassermannin lentolehtinen lukijassa herättää, on, mihin lajiin hän itse romaanikirjailijana kuuluu. Luulen, että tulemme lähimmäksi totuutta, jos sanomme, että hänen omissa romaaneissaan ja novelleissaan voi panna merkille luontaisen taipumuksen kuvailemiseen, yhdistyneenä tietoiseen pyrkimykseen korottaa esitys todellisen eepillisen taiteen tasolle. Mielipiteet hänen romaaniensa taiteellisesta arvosta käynevät eri suuntiin, varmaa kuitenkin on — sitä tuskin tahtonee kieltää kukaan, joka on tutustunut useampaan Wassermannin kirjaan — että hänen tuotteensa eroavat edukseen yleisestä vallitsevasta päivänkirjallisuudesta. Hänessä on jotain mietiskelevää, harrasta ja vakavaa, joka ehdottomasti pysähdyttää lukijan niiden elämänprobleemien eteen, joita hän kulloinkin esittää. Sentähden käy verraten turvallisesti lukemaan hänen uusintakin, laajaa kolmiosaista romaaniaan, jolla on tuo salaperäiseltä kajahtava nimi " Das Gänsemännchen " (Hanhimies).
"Das Gänsemännchen" käsittää alun seitsemättä sataa tiheään painettua sivua. Kun nykyajan ihminen ottaa vaivakseen lukea tällaisen romaanin kannesta kanteen, täytyy hänen saada korvaus kaikesta vaivannäöstään ja ajanhukastaan. Tahtoisin väittää, että hän todella sen saakin syventyessään Wassermannin uuteen romaaniin.
Kirjan nimi kaipaa jonkun selittävän sanan. Se viittaa tuttuun suihkukaivoveistokseen Nürnbergissä. Jokainen, joka on nähnyt Albert Dürerin ja Hans Sachsin kaupungin, muistanee niiden monien nähtävyyksien joukossa, jotka tekevät tämän kaupungin vanhojen muurien välisen osan kuin tunnelmalliseksi museoksi, pienen suihkukaivon: seisovan miehen, joka kummassakin kainalossaan kantaa hanhea. Tämä suihkukaivo on tunnettu nimellä "Das Gänsemännchen". Aihehan on luonteeltaan humoristinen ja luulisi, että Wassermannin romaanikin käsittelisi sitä siltä kannalta. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan on Wassermannin kirja kauttaaltaan viritetty tummaan, traagilliseen äänilajiin, kuten yleensäkin tämän hiukan raskaan ja huumoria vailla olevan kertojan tuotteet. Romaanin leikillisen nimen ja vakavan sisällön välille jää täten mielestäni kuilu, joka ei ole kokonaisvaikutukselle aivan edullinen. Tämä käy ilmi varsinkin, kun sanomme, että hanhilla tässä tapauksessa tarkoitetaan — naisia. "Mies kahden naisen välissä" kuuluisi siis Wassermannin romaanin otsake vapaasti mukaellen.
Kirjan pääaiheena on saksalaisen taiteilijan, säveltäjän, elämäntarina, kertomus hänen alituisen puutteen ja hädän uhkaamista vaellusvuosistaan, hänen itsensä-unohtavasta kamppailustaan mestaruuteen, hänen unissakävijä-suhteestaan häntä ympäröiviin ihmisiin, hänen kyvyttömyydestään sopeutua elämän käytäntöön, kaikesta siitä onnettomuudesta ja tragiikasta, mitä hän saa kokea ja mitä hän itse aiheuttaa muille. Säveltäjä Daniel Nothafft on poikkeusihminen, taiteilijanero, joka jo pienestä pitäen tuntee vaistomaisesti kutsumuksensa ja joka sen hyväksi, tietämättään, uhraa oman mieskohtaisen menestyksensä ja rakastamiensa ihmisten onnen. Wassermannin uuden kirjan sankari on sukua eräälle hänen aikaisemman teoksensa naiselliselle päähenkilölle, Renate Fuchsille samannimisessä romaanissa. Kun Renate Fuchsin poikkeusasema ihmisten keskellä, hänen onnensa ja onnettomuutensa, johtui hänen hienostuneesta, erikoistuneesta rakkauden tarpeestaan, johtuu Daniel Nothafftin tragiikka tavallaan samanlaisesta tyydyttämättömästä mystillisestä kaipuusta, luovan mielikuvituksen pakoituksesta. Nämä molemmat henkilöt ovat siinäkin suhteessa sukua toisilleen, että he hapuillessaan elämänsä ihannetta tuottavat tahtomattaan onnettomuutta ympäristöönsä. On kuin heidän sielunsa hehku houkuttelisi luokseen ihmisiä, mutta polttaisi heidät tulellaan, kun he ovat tulleet liian lähelle.
Säveltäjän elämäntarinana muistuttaa "Das Gänsemännchen" Romain Rollandin laajaa, kymmenosaista kertomateosta "Jean-Christoph". Veisi liian pitkälle verrata näiden taiteilija-romaanien suhdetta toisiinsa ja ennen kaikkea osottaa niiden suurta sisäistä erilaisuutta, erinäisten ulkonaisten seikkojen yhtäläisyydestä huolimatta. Romain Rolland'in romaani on ääriviivoiltaan selkeämpi, tarkkapiirteisempi ja yksinkertaisempi kuin Wassermannin. "Jean-Christoph" on niinikään kirjoitettu paljon kehittyneemmällä ja vivahdusrikkaammalla proosatyylillä. Mutta kuitenkin tuntuu Wassermannin romaanin usein kaaoksellisessa ihmiskuvauksessa ikäänkuin rikkaampi luonnonpohja. Wassermannilla jää aina jotain selittämättömäksi, vaiston ja aavistuksen varaan, kun sensijaan hänen ranskalainen virkaveljensä, tahtoessaan tulkita kaikki täsmällisin sanoin, eksyy useinkin pintapuolisuuteen ja sovinnaisuuteen. Ihmissielussa on aina jotain, jota ei sanoin voi tavottaa. Ja tämä "jotain" on usein kaikkein oleellisinta, keskeisintä.
Se tapa, millä Wassermann kuvaa Daniel Nothafftin, kutojan pojan, heräämistä säveltäjäksi ja hänen ensimäisten oppivuosiensa vaiheita, korottaa jo hänen kirjansa huomattavasti yläpuolelle tavallisia taiteilijaromaaneja. Mahdollista on, että kirjailijalla on ollut, Nothafftin kuvaa piirtäessä, mielessään joku tunnettu saksalainen musiikki-taiteilija, luultavaa on niinikään, että Wassermann on lainannut romaaniinsa piirteitä omasta kehitystiestään — Wassermann on itse m.m. kokenut, samoinkuin Nothafft, puutteista ja vastuksista rikkaita nuoruusvuosia. Kun kertomus pääsee siihen pisteeseen, johon kirjan nimi viittaa, kun säveltäjä tutustuu kahteen naiseen, kahteen sisareen, jotka tulevat näyttelemään osaa hänen elämässään, on romaani vielä samalla psykoloogisesti korkealla tasolla kuin alkuluvuissakin. Uskottavasti on myöskin esitetty, miten säveltäjä tiedottomana todellisista tunteistaan kulkee sen naisen, Lenoren, ohi, joka on kuin luotu häntä varten, mutta johon hänen suhteensa on pysynyt pelkkänä toverisuhteena, ja menee naimisiin Lenoren sisaren Gertrudin kanssa. Oivallisesti on tekijä niinikään osottanut, miten Daniel Nothafft vasta naimisiin mentyään tai oikeammin hääpäivänään havahtuu kuin unesta huomaamaan, että hän itse asiassa rakastaakin Lenorea. Mutta kirjailijan edelleen kehittäessä sankarinsa rakkauden monimutkaista odysseiaa, eksyy kertomus tavanomaisiin käänteihin ja lukijasta tuntuu kuin koettaisi tekijä sielullisen vireen löyhtyessä saada liian ulkonaisilla keinoilla liikettä ja vauhtia romaaniinsa. Itsemurhat, murhapoltot, kuolemantapaukset ja erinomaisen räikeät väkivaltaiset kohtaukset seuraavat liian nopeassa tahdissa toisiaan ilman että ne kuitenkaan sanottavasti vaikuttavat päähenkilön sisäiseen kehitykseen tai paljastavat hänessä mitään uusia piirteitä. Näin ollen tuntuu romaanin loppupuoli tai ainakin ne luvut, missä Daniel Nothafftin rakkauden kuvaukset tulevat vallitseviksi, heikommilta kuin kirjan alku.