Zacharias Topelius. I & II.
Professori Vasenius on lähettänyt maailmaan kaksi näytettä — kaksi nidettä — siitä suurisuuntaisesta kirjallishistoriallisesta teoksesta, jota hän paraikaa valmistelee. Käsillä olevat kaksi nidettä, jotka päällekkäin asetettuina tavoittelevat tuhatta sivua, antavat aavistaa, että teos on kerran kokonaisuudessaan muodostava pikkuisen Mont Blanc'in suomalaisessa kirjallisuudessa. Kuinka leveälle pohjalle prof. Vasenius on rakentanut Topelius-elämäkertansa, siitä saamme jonkun käsityksen, kun mainitsemme, että hän toisen osan lopussa on tullut vasta runoilijan 26:een ikävuoteen. Kun muistamme, että Topelius eli 80:n vuoden ikäiseksi, voimme jako- ja kertolaskun avulla aavistaa, minkälaiset kunnioitusta herättävät mittasuhteet teos on valmistuttuaan saava. Varjoon jäävät sen rinnalla Reinin Snellman-elämäkerta, varjoon Söderhjelmin Runeberg-teos, varjoon Bielschowskyn ja Brandesin Goethe-kirjat.
Näitä teoksen valtavia ulkonaisia puitteita vastaa tekijän perusteellinen asiantuntemus ja aivan harvinainen kiintymys kysymyksessä olevaan aiheeseen. Topeliuksella ei todella ole syytä katua, että hän uskoi elämäkertansa kirjoittamisen juuri prof. Vaseniukselle. Sen kiitollisuudenvelan, jossa me kaikki tunnemme olevamme Luonnonkirjan, Maammekirjan, Välskärinkertomusten y.m. runoilijalle, tulkitsee prof. Vasenius voittamattomalla tavalla. Hänen esityksensä sävy on kauttaaltaan lämmin, ymmärtävä, ihaileva. Hän mainitsee saaneensa voimakkaan vaikutelman siitä, kuinka onnellinen hänen kuvaamansa runoilijaelämän "luontainen kasvu" on ollut. Hän sanoo niinikään tehneensä sen huomion, että "arvosteleva ja arvoa määräävä tarkastelutapa" Topeliukseen nähden on enimmäkseen riippunut "näköpiirin perin subjektiivisesta rajoituksesta, perinnäisistä tai myös ylen uudenaikaisista esteettisistä ja muista oppisäännöistä" sekä varsinkin "historiallisen mielen puutteesta". Hänet on sentähden useammin kuin kerran huomautusten lähempi tarkastelu saattanut "ei ainoastaan historiallisesti selittämään moitteenalaista seikkaa, vaan myöskin havaitsemaan ansion, jota moittija vain ei ole voinut käsittää". Onpa prof. Vasenius tullut suorastaan siihen johtopäätökseen, ettei kirjallisuushistorioitsijan tule lainkaan arvostella ja "arvottaa", vaan ainoastaan selittää. Kaikki arvostelu on nim. pohjaltaan yksilöllinen eikä sitä sentähden pidä "tyrkyttää lukijoille". Että prof. Vasenius on joutunut arvostelun oikeutukseen nähden näin kielteisiin tuloksiin, on jonkun verran uutta niille, jotka muistavat, kuinka rohkeasti Valfrid Vasenius antoi aikoinaan kritiikkinsä ruoskan viuhua. Muistelen, että m.m. Topeliuksen nuoremman virkaveljen Tavaststjernan pegasus sai sitä tuntea enemmän kuin kenties välttämätöntä olisi ollut. Pyrkimyksessään selittää runoilijan erikoisuutta lähtee prof. Vasenius näköjään hyvin yksinkertaisista alkutekijöistä. Muutamissa lyhyissä, kulttuuri-näköaloja aukaisevissa luvuissa kuvaa hän "Suomen luontoa ja kansaa", "Isänmaata", "Sivistystyötä", "Suomalaista ihannetta", asettaen tämän "Vuosisatain perinnön" taustaksi Topeliuksen elämäntyölle. Nämä aforistiset sivut sisältävät joukon itsenäisiä havaintoja, huomioita ja mietelmiä, jotka joskus tuntuvat kuin haasteilta kulttuurihistorialliseen väittelyyn. Kun Vasenius esittää esim. suomalaista kansansielua, pukee hän ajatuksensa melkein yhtä jyrkkään, vaikk'ei ehkä aina yhtä sattuvaan muotoon kuin ruotsalainen Gustaf Sundbärg samantapaisia aiheita käsittelevässä kirjassaan "Om det svenska folklynnet". On muutoin hauska panna merkille, että Vasenius on havainnut suomalaisessa kansanluonteessa ainakin kaksi piirrettä, jotka Sundbärgin mukaan ovat erikoisesti luonteenomaisia myöskin ruotsalaisille: kehittyneen luonnontajun ja heikon kansallistunteen. Edelleen viipyy tekijä varsinkin Porthanin, Franzénin, Tengströmin ja Arvidssonin jättämässä kulttuuriperinnössä, koettaen osottaa, miten suomalainen sivistysihanne välttyi sekä valistusfilosofian että rousseaulaisen luonnonihailun yksipuolisuuksista. Ja kun hän on antanut seikkaperäisen erittelyn Porthanin ja Franzénin humanismista, tunnemme että maaperä on valmis Topeliukselle.
Tähän huolellisesti muokattuun maaperään istuttaa prof. Vasenius sitten Topeliuksen sukupuun. Sen johdosta saa hän etsimättömän aiheen tarjota uusia kulttuurihistoriallisia läpileikkauksia: tällä kertaa ahtaammasta piiristä, Pohjanmaalta, mistä Topeliuksen suku on kotoisin. Se yksityiskohtainen ja jotenkin kauas — aina 1500-luvulle saakka — menevä Topeliuksen polveutumistaulukko, jonka Vasenius esittää, on sinänsä pikkuinen eepos. Se niin sanoakseni humisee Pohjanmaan ja sen rantakaupunkien historiaa. Ulkomaalaista verta on Topeliuksessa verraten vähän, isän puolelta neljännessä, äidin puolelta viidennessä polvessa taaksepäin. Yleisesti tunnettua lienee, että Topeliuksessa on hiukan juutalaista sukuperua, mutta sensijaan tietävät tuskin kaikki, että "Välskärin kertomusten" runoilijassa kulki myöskin pieni puolalainen suoni. Suuresti katsoen on tekijä varmaan oikeassa, kun hän sanoo, että Topeliusta sitoi mitä voimakkaimmat verisiteet Suomen maahan ja kansaan ja "että hän oli yhtä paljon perinyt suomalaisen papin aatteellisia kuin suomalaisen porvarin käytännöllisiä harrastuksia" ja että tasainen kehitys isiltä perityllä kulttuuripohjalla oli hänellä ikäänkuin verissä.
Tultuaan näin ensimäisen niteensä puolivälissä siihen tärkeään kohtaan kuvattavansa elämässä, jota kutsutaan syntymiseksi, alkaa prof. Vasenius seurata Topeliuksen lapsuus- ja nuoruusvuosia. Mitään ei unohdeta, kaikki otetaan mukaan. Minä luulen, ettei tekijä jätä mainitsematta edes yhtään alkeiskoulun oppikirjaa. Mitään sädekehää Topelius-lapsen pään ympärille ei tästä suuresta huolenpidosta kuitenkaan synny — eikähän se olekaan tekijän tarkoitus. Harvinaisista tai edes erikoisista henkisistä ominaisuuksista ei Topeliuksen lapsuus anna mitään lupausta. Sellaisena ei voine pitää esim. Topeliuksen tasaista koulumenestystä, jota luonnollisesti onnelliset koti-olot suuresti tukivat. Hänen päiväkirjansa, jota hän sangen varhain alkoi pitää, ei myöskään, kuten Vaseniuskin mainitsee, sisällä mitään sellaista, joka osottaisi hänen ikäiselleen poikaselle harvinaista kypsyyttä. Sensijaan puhuu se kyllä eräänlaisesta jatkuvasta itse-erittelyn tarpeesta, joka ei liene aivan tavallinen.
Jos Topelius jo kodissa ja koulussa oli saanut edullisia kulttuuri-vaikutelmia, oli se ympäristö, johon hän Helsingissä joutui, paras mikä maassa oli tarjolla: Runebergin ympäristö. Mieleltään ja henkisiltä harrastuksiltaan pysyi Topelius kuitenkin lapsena vielä kauan senkin jälkeen kun hän oli saavuttanut ylioppilaslyyransa. Topelius on antanut itsestään näiltä ajoilta seuraavan, arvatenkin jotenkin sattuvan luonnekuvan: "Hän oli hyvin ujo ja haaveileva poika, jota toverien pyörre kyllä tempoili sinne tänne, mutta joka viihtyi parhaiten yksinäisyydessä kirjoituspöydän, kirjan tai pianon ääressä." Hänessä oli epäilemättä jotain, jota nykyajan pojat — kenties silloisetkin — mielellään nimittävät mamsellimaisuudeksi. Hänen sisarensa ja ystävättärensä kohtelivatkin häntä kuin tyttöä ikään. Kaikissa hänen nuoruudenrakastumisissaan, joita lukija Vaseniuksen esityksestä voi yksityiskohtaisesti seurata, on niinikään jotain lapsimaista ja hentoa, ja yksin Kuortane-episoodikin — ihastus erääseen kauniiseen maalaistyttöön — näyttää eletyn enemmän mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Viimemainitulla tapahtumalla on kuitenkin kirjallishistoriallista merkitystä sen takia, että se on antanut aiheen pariin Topeliuksen parhaista runoista: "Virvatuli nummella", "Matkustava ylioppilas".
Suuri henkinen valppaus, joka ei kuitenkaan merkitse samaa kuin filosoofinen ajattelutapa, on jo nuorelle Topeliukselle ominainen. Lyyrillisen herkällä mielenlaadullaan omistaa hän ympäristöstään herätteitä ja hänen muistiinpanoissaan ja kirjeissään kuvastuu kaikki mitä ajassa tapahtuu. Hän tekee vilpittömän, uskollisen, miellyttävän, älykkään vaikutuksen, mutta persoonallisuutena hän tuntuu hiukan värittömältä.
Jokainen Topeliuksen entinen tai nykyinen ihailija — ja niitähän lienee melkein yhtä monta kuin Suomessa on lukutaitoista ihmistä — on oleva prof. Vaseniukselle kiitollinen hänen lämpimästä, asiantuntevasta runoilija-elämäkerrastaan. Kaikella sillä samalla kertaa hienotunteisella ja lahjomattomalla ymmärtämyksellä, minkä sielullinen sympatia voi antaa, on prof. Vasenius lähtenyt valaisemaan sitä persoonallisuutta, joka tulee lukijaa vastaan "Kanervakukkien" hennossa ja hauraassa mieskohtaisessa kaihomielessä ja "Välskärin kertomusten" historiallis-kansallisessa romantiikassa. Että prof. Vasenius on löytänyt ja tulee löytämään tästä persoonallisuudesta enemmän kuin useat lukijat ovat löytäneet, sen todistaa jo hänen teoksensa alkupuoli. Jos sentähden joku lukija, kuten epäilen, siellä ja täällä panee pienen kysymysmerkin sivun laitaan, ei sen tarvinne osottaa muuta kuin riittämätöntä asiantuntemusta samaisessa lukijassa tai ehkäpä juuri sitä "historiallisen mielen puutetta", josta prof. Vasenius teoksensa esipuheessa mainitsee.
Se tavaton ainepaljous, jota prof. Vasenius kirjassaan vyöryttelee, sekä ehkä myöskin jonkun verran tekijän teoreettinen mielipide kirjallisuushistorioitsijan tehtävästä ei aina salli kuvattavan persoonallisuuden ääriviivojen ja rajoitusten päästä selvästi näkyviin. Mutta tämä puute on tavallaan tullut teoksen kulttuurihistoriallisen aika- ja ympäristökuvauksen hyväksi. Ne lukuisat päiväkirja- ja kirjeotteet, jotka tavan takaa katkaisevat tekijän oman esityksen, tarjoavat lukijalle — ja ehkä varsinkin tuleville kirjallisuushistorioitsijoille — verrattomia kiinnekohtia sen Suomen historiassa niin tärkeän aikakauden tuntemiseen, joka käsittää Topeliuksen elämän ensimäiset vuosikymmenet. Se, mitä tekijä itse lausuu ulkopuolelta varsinaisen aiheensa Suomen kulttuurihistoriasta, kielikysymyksestä, suomalaisuudesta y.m., on sekin omiaan herättämään mitä suurinta mielenkiintoa. Toisinaan pistää näistä lausunnoista esiin pieni poleeminen sävy, joka lisää sitä tyylin vilkkautta, joka aina on ollut ominainen Valfrid Vaseniukselle. Teoksen jakamisessa osiin ja eri kappaleitten nimittämisessä on tekijä niinikään seurannut melkein kaunokirjailijan tapaa. Tyylistä puhuen ei voi jättää mainitsematta, että prof. Vasenius on yrittänyt teoksessaan erinäisiä uudistuksia suomenkielen sana- ja muoto-opin alalla. Mielestäni olisi enemmän kuin rohkeaa väittää, että nämä uudistukset todella olisivat olleet tarpeen vaatimat ja että ne voisivat taivuttaa puolelleen suomalaista kielikorvaa.
"Välskärin kertomusten" runoilijan elämäkerta ei kaipaa meillä mitään suosituksia, kaikkein vähimmin kun sen suoritus on niin varmoissa käsissä kuin prof. Vaseniuksen.