Nykypolven käsitykseen Aleksis Kivestä ihmisenä on — paitsi luonnollisesti hänen omia teoksiaan — aivan määräävästi vaikuttanut kaksi todistuskappaletta: Aspelin-Haapkylän kertomus runoilijan elämänvaiheista, joka jo v. 1877 julkaistiin Kiven "Valittujen Teosten" ensi painoksessa sekä E. A. Forsellin piirtämä kuva, joka on tehty runoilijan maatessa jo arkussaan. Edellinen, joka sisältää paitsi Kiven elämäkertaa, myöskin arvioinnin hänen tuotannostaan, on kirjoitettu erinomaisen lämpimästi ja on varmaan ollut omiaan avaamaan Kiven runoutta monelle, jolle se vielä oli suljettu kirja. Tämä elämäkerrallinen kuvaus sisältää myöskin eräitä persoonallisia piirteitä Kivestä ja ennen kaikkea asettaa se Kiven kohtalon traagillisuuden lukijan silmien eteen. Forsellin tekemä kuva, ainoa varmasti oikea, jonka Kivestä omistamme, on antanut meille Kiven ulkonaiset piirteet, tosin sangen karusti ja harvaviivaisesti ja lisäksi hetkellä, jolloin niissä elämä jo oli sammunut. Tämä synkkä, yleisesti tunnettu kuva on ollut omiaan lisäämään sitä traagillista käsitystä, joka nykypolvella on Kivestä. Mutta ihmisestä antavat nämä molemmat todistuskappaleet vain katkelman, ääriviivat, eivät enempää. Kun nyt Kiven erikoistuntija, tri V. Tarkiainen julkaisee yli 600 sivua käsittävän teoksen "Nummisuutarien" ja "Seitsemän veljeksen" runoilijasta, on itsestään selvää, että tämä kirja on niitä, joita ei ensi hetkessä laske käsistään.
Olen juuri lukenut Tarkiaisen teoksen ja riennän esittämään siitä eräitä vaikutelmiani, jotka eivät pyydä käydä varsinaisesta arvostelusta. Kirjan lukee mitä suurimmalla mielenkiinnolla, eikä yksistään sen aiheen takia. Varsinkin tehtävän kirjallinen puoli — Kiven teosten syntyhistoria, vieraat vaikutelmat ja yksityisten suoritusten erittely — tuntuu luovan runsaasti valaistusta Kiven runoluomien ymmärtämiseen niiden suhteessa runoilijan elämyksiin, ajan henkeen sekä vanhempaan ja uudempaan kirjallisuuteen. Kaikkihan ei ole varsinaisesti uutta. Tri Tarkiainen on jo yliopistollisessa väitöskirjassaan "Seitsemästä veljeksestä" sekä useissa pikkujulkaisuissa antanut etukäteen näytteitä tutkimustensa tuloksista. Mutta paljon on tässä teoksessa sellaista, jota en ole huomannut tri Tarkiaisen ennen esittäneen, m.m. seikkaperäiset ja sangen mieltäkiinnittävät erittelyt "Kullervosta", "Nummisuutareista" ja Kiven lyriikasta. Kiven henkinen suhde Shakespeareen, Cervantesiin ja Danteen on selvästi todistettu. Tämä riippuvaisuus renessanssin neroista on yksi Kiven psykologian mieltäkiinnittävimpiä tartuntakohtia. Mikä hänet veti renessanssin vapaan, rikkaan mielikuvitus-maailman lumopiiriin, oli luonnollisesti syvä, vaistomaisesti tunnettu henkinen sukulaisuus — aivan kuin antiikki veti puoleensa Runebergin sopusuhtaista, viileää luonnetta, kuten Tarkiainenkin osottaa. Paitsi näitä renessanssin kirjailijoita, on Tarkiainen näyttänyt Raamatun, Virsikirjan, Runebergin (kansanelämän kuvaukset), Holbergin (komediat) ja Stagneliuksen (lyriikka) vaikuttaneen Kiveen. Mitä viimemainittuun tulee, voisi käsittääkseni osottaa hänen vaikutuksensa olleen vieläkin paljon olennaisemman kuin mitä Tarkiaisen mainitsemat esimerkit näyttävät. Jos lukee rinnan Stagneliuksen ja Kiven lyriikkaa ja antaa tulla mielessään eläväksi niiden rytmien melodian ja runokuvien kangastukset, niin ei luullakseni voi olla panematta merkille, kuinka herättävää laatua "Saaronin liljojen" runoilijan vaikutus on ollut. Kivi ja Runeberg ovat molemmat kunnioittaneet hänessä yhteistä oppimestaria. Ja lyyrillisenä runoilijanahan Stagnelius onkin kieltämättä heitä kumpaakin suurempi — (seikka, jota en huomaa Tarkiaisen missään suorastaan myöntävän ja jonka aikoinaan Estlander, Runebergin esteettinen tulkki, suorastaan kielsi).
Mutta veisi liian pitkälle, jos koettaisi merkitä tähän jokaisen pienen reunamuistutuksensa, jonka on tehnyt tämän laajan, oppineen teoksen sivunlaitoihin. Tarkiaisen "Aleksis Kivi" laskee suurimman suomenkielisen runoilijan kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen vankalle, hyvin perustetulle pohjalle. Mitä yksityiskysymyksiä Kiven teoksista aikojen kuluessa selviteltäneenkin, niin uskon, että tuleva tutkimus on voiva runsain määrin käyttää hyväkseen niitä esitöitä, joita Tarkiainen on kirjassaan suorittanut. Se on sitä helpompaa kun Tarkiaisen esitys perustuu tavallisesti tarkkoihin, yksityiskohtaisiin todistuskappaleihin. Varsinkin ovat tekijän tyylitutkimukset osottautuneet hedelmällisiksi.
Paljon vähemmän kuin kirjallishistoriallisessa suhteessa, antaa teos sen sijaan, kuten arvatakin saattoi, Kiven elämäkertaan ja psykologiaan nähden. Kirjan ala-otsakkeessa — "Elämä ja teokset" — on epäilemättä jälkimäisellä sanalla pääpaino. Monia ennen tuntemattomia "lähteitä", kaskuja, kirjeitä y.m.s. on Tarkiaisella luonnollisesti ollut käytettävänään, moni luonteenpiirre Kivessä tulee niiden avulla selvemmin näkyviin, mutta aivan elimellistä, yhtenäistä kuvaa Aleksis Kivestä ihmisenä ja luonteena ei niistä rakennu. Tekijä on ehkä tahallaan pidättänyt mielikuvitustansa antamasta sitä yhteenvetoa, jota yksityisten huomioiden ja päätelmien täydennykseksi odottaisi, mutta jos tässä synteesin puutteessa onkin jotain tarkoituksellista, osottaa se mielestäni samalla tekijän taipumusten luonnetta. Tarkiaisen voima on pikkuseikoissa, detaljissa, todistelun huolellisuudessa ja tarkkuudessa, kun sen sijaan synteesi, kokonaiskuva, usein jää hänellä niinsanoakseni avoimeksi. On kuin hän toisinaan katsoisi aihettaan liian läheltä eikä sentähden näkisi metsää puiden takia. Täten selitän sen seikan, että hänen kirjansa, huolimatta ainespaljoutensa suhteellisesta rikkaudesta, huolimatta monista loistavista yksityishuomioistaan ja -päätelmistään ei kuitenkaan anna kuvattavastaan — ei ainakaan yhdeltä lukemalta — sitä vapauttavaa kokonaisnäkemystä, joka on mielikuvituksen ja tutkimustyön yhteistulos. Tekijän sanonnalta, joka sekin on harkittua, tyyntä ja asiallista, puuttuu niinikään sitä eepillistä kertojaniloa, joka puolestaan vetoaisi lukijan mielikuvitukseen.
Kirjoja ja kirjailijoita. — 17
Niin kauan kuin Suomenmaassa kirjallisuutta harrastetaan, on varmaan "Seitsemän veljeksen" runoilija houkutteleva löytöretkeilijöitä aarniometsiinsä. Ne tiet, jotka Tarkiainen on raivannut, eivät varmaankaan jouda kasvamaan umpeen. On suuri ilo seurata tri Tarkiaista hänen sielutieteellisilläkin retkeilyillään. Kuinka moni puoli Kiven luonteessa tuleekaan hänen esityksessään valaistuksi! Niinpä — mainitakseni monien joukosta yhden piirteen — on Kiven hieno suhde ystäviin yksi niitä luonteenominaisuuksia, joista Tarkiaisen kirja antaa meille todistuksia. Kuinka kauniisti Kivi tunsikaan esim. kiitollisuudenvelkansa Kaarlo Bergbomia kohtaan! Tarkiainen kertoo Kiven loppuvuosilta tässä suhteessa kuvaavan kaskun. Kivi tuli eräänä iltana Kaarlo Bergbomin luo, mutta kun tämä ei ollut kotona, pyysivät hänen sisarensa kirjailijaa odottamaan Bergbomin huoneessa. Sattumalta ei B. tullut kotiin koko yönä, jonka Kivi vietti hänen huoneessaan, kulkien edes takaisin. Kun ei B:a vielä aamulla kuulunut, kääntyi Kivi hänen sisartensa puoleen ja tulkitsi heille kiitollisuutensa siitä kohtelusta, joka hänen osakseen oli perheen puolelta tullut koska, kuten hän sanoi: "kenties en tule enää toista kertaa." Tämän sanottuaan puhkesi hän itkemään ja lähti talosta.
Mitä Kiven ulkonaiseen elämäntiehen tulee, ei Tarkiaisen kirja kumoa sitä lohdutonta käsitystä, mikä meillä siitä on. Vielä katkerampaa kuin Ahlqvistin arvosteluja — joita vastaan aina voi asettaa lukuisat julkiset tunnustukset — on ajatella, että Kivi ei milloinkaan saanut tuntea aineellista riippumattomuutta. On kuin veristä ivaa suomalaista sivistystä kohtaan sen ensimäisessä alussaan, että suurin suomenkielinen runoilija löysi turvapaikan vanhan ruotsiapuhuvan neidin, Charlotta Lönnqvistin, luona, joka ei edes ymmärtänyt hänen teoksiaan. Että Kivi nälän ja taudin uhkaamanakin jaksoi korottaa mielikuvituksensa sellaisiin vapaisiin korkeuksiin kuin hän on tehnyt, todistaa harvinaista objektiivisuuden voimaa hänen luonteessaan. Kaikki pikkumainen, kaikki itseään-katseleva, kaikki tavallinen kirjailija-turhamaisuus tuntuu olleen hänelle vierasta. Kun hän joskus kirjeissään mainitsee kärsimyksistään, on hänen tuskallaan sellaiset sanat, jotka panevat jokaisen vavahtamaan. Hänen epätoivossaan on jotain Michelangelon suurpiirteisyydestä, hänen, joka "kadehti vainajia".
Ne viisi tynnyriä rukiita, jotka Nurmijärven kunta isänmaan puolesta maksoi viimeisenä vaivaisapuna Kiven ylläpitämiseksi, ovat totisesti kantaneet runsaan sadon. Nykypolvessa, ainakaan nuorimmassa, ei ole ketään, joka ei tuntisi rikastuneensa Kiven perinnöstä. Sentähden on jokainen kirja, joka käsittelee Kiveä, meille niin kallis, ja sentähden asetamme vaatimukset niihin nähden myöskin niin korkealle.
Tarkiaisen teos Aleksis Kivestä on niitä kirjoja, jotka varmaan tulevat hallitsemaan syksyn kirjallisuutta. Kivi-tutkimuksessa on sillä, kuten sanottu, perustusta laskeva merkitys.