Ruudi jättää pian Helmin ja liukuu uusiin suhteihin. Avioliitto ei kuulu Ruudin ohjelmaan, hän tahtoo pysyä vapaana, Helmille on se sensijaan kaikki kaikessa. Rakkaus Ruudiin tulee Helmille ratkaisevaksi, suureksi elämykseksi, se irroittaa hänet hänen luonnollisesta maaperästään ja siirtää hänet henkisessäkin suhteessa siihen keinotekoiseen ansari-ilmastoon, jossa Ruudi ja hänen ystävänsä ja ystävättärensä liikkuvat. Hän menettää pohjan jalkainsa alta, heittäytyy virran mukaan, ei tunne olevansa onnellinen uudessa ympäristössään, mutta ei voi palata vanhaankaan. Hän oppii "arvostelemaan ja nauramaan kaikkea". Maaseutu-agronoomi Kalle Riipisen kosintaan, kuten aikaisemmin nuoruudenystävänsä Heikin naimatarjoukseen, ei hän voi vastata muuten kuin kieltäen, vaikka hän kaikin puolin kunnioittaakin tämän rehtiä ja miehekästä persoonallisuutta. Helmillä ei ole enää tietä taaksepäin, hän on polttanut laivansa. Hän yrittää puristaa uudesta ympäristöstään kaikki mitä sillä on annettavaa, mutta hänen terveytensä joutuu vaaraan ja hänen täytyy lähteä maalle kokoamaan voimia. Uudelleen Helsinkiin ja ylioppilaselämään palanneena yrittää hän käydä vimmalla kiinni lukuihin, mutta hänen aivonsa eivät ole luodut kirjallisuushistorian vuosilukuja ja estetiikan hienouksia varten, hän saa reput kerran toisensa jälkeen, hänen terveytensä huononee huononemistaan, hänen on pakko jättää Helsinki, lopullisesti, lähteäkseen kotia riutumaan, kuolemaan. Hänen lyhytaikainen yliopistollinen kautensa — arviolta neljä viisi vuotta kestänyt — on sitä ennen ehtinyt surmata hänen rakkauselämänsä, tukahduttaa hänen tulevaisuudentoivonsa ja työilonsa, antaakseen sijaan jotain, joka kaikesta ulkonaisesta kimalluksestaan huolimatta on ollut myrkkyä hänen hengelleen ja ruumiilleen.
"Kultainen lyyra" esittää näin kaikessa ilottomuudessaan tyypillisen tapauksen siitä "vuosisadan sairaudesta", joka varsinkin meillä Suomessa on levinnyt kulkutaudin salakavalalla tuhoisalla sitkeydellä.
Maila Talvio on varhemmin (v. 1910), "Tähtien alla"-romaanissa, kuvannut maalaisylioppilaan, miehisen, vaiheita Helsingin maapohjalla. Tämän kirjan päähenkilön Matti Matariston kehitystaistelu tapahtuu vielä epäedullisemmissa oloissa kuin Helmi Rannan, vaikka hän ei lopullisesti siinä sorru niinkuin hänen naisellinen osasisarensa. Mataristo oli älyllisempi, voimakkaampi, jotavastoin Helmi naisena heittäytyy varomattomammin, koko sydämellään, vaaralliseen leikkiin.
Voi asettaa kysymyksenalaiseksi, kuinka suuressa määrässä Helmi Rannan kohtalo todella on tyypillinen ja kuvaava ja missä määrin siis kirjan moraalilla on sovellutusta olevissa oloissa. Luultavaa on, että Helmi Rannan tapauksia sattuu useammin kuin mitä pintapuolisesti tarkastaen voisi aavistaa. Joka tapauksessa on sen henkisen sairauden olemassa-olo, joka nostaa nuoret ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään vieraaseen, useinkin pelkän näkökulttuurin maaperään, jossa he jäävät iäksi kitukasvuisiksi, henkisesti epävapaiksi, rikkinäisiksi ja ilottomiksi — joka tapauksessa on tämä "kultaisen lyyran" harhakuva varmaan usein tullut kalliiksi sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Tämä ajatushan ei ole uusi. Vastavirtausta on jo huomattavissa pedagoogisellakin taholla. Varsinaisimmin kääntyy Maila Talvion romaani yksipuolista kirjasivistystä vastaan, joka on kehittymässä tyranniseksi muodoksi ja joka etenkin naiselle voi kääntyä onnettomuudeksi ja vaaraksi. Sillä tuskinpa ymmärrämme väärin kirjan tarkoitusta, kun olemme näkevinämme myöskin Helmin toverin, Martta Kilpisen kohtalossa jotakin yksilön onnentarpeen kannalta vähemmän kadehdittavaa. Ja kuitenkin onnistuu Martta Kilpisen suorittaa kandidaatti-tutkinto ja päästä opettajattarena yhteiskunnan palvelukseen.
Paitsi Helmi Rantaa, on romaanissa muutamia elävästi nähtyjä tyyppejä. Naisylioppilas Birgit Linnamäki, liikanimeltä Pirsta, "uudenajan nainen" periaatteiltaan ja elämäntavoiltaan on kuvattu harvoilla piirteillä ja vuorosanoilla, mutta jää silti kaikessa huolettomassa pintapuolisuudessaan sekä yksilönä että tyyppinä lukijan mieleen. Hän on Ruudi Winklerin naisellinen vastaavaisuus, älyllisesti kehittymättömämpi kuin Ruudi, mutta omistaen saman taituruuden olla antautumatta kokonaan millekään ja pelastuen siten perikadosta. Sattuvalla ivalla on kuvattu estetisoivan ylioppilasryhmän kukka, kirjailija Tauno Nuotio, joka mielikuvituksessaan on luonut uuden naistyypin, toisen Eevan, puolittain taivaallisen, puolittain maisen olennon, jolla hän on hankkinut mainetta varsinkin naisten maailmassa. Yksityisiä eloisia episoodeja on runsaasti tässä romaanissa, jonka toiminta yleensä edistyy suurissa laineissa, sysäyksittäin. Varsinkin on ensimäisessä luvussa kuvattu kesäinen ylioppilas-juhlan vietto tavattu suurella realistisella näkemyskyvyllä. Joissakin myöhemmissä luvuissa, ehkä etenkin toisessa, on kirjailijan iva syönyt itse henkilöpiirrokset jonkun verran ontoiksi, samalla kun ympäristö- ja tapahtuma-kuvaus on menettänyt uskottavuudestaan. Missä satiiri on saanut yksinvaltiaammin sanella, on henkilökuvaus niinikään kadottanut jotain täyteläisyydestään ja tuoreudestaan. Samoin vie kirjailijan liian runsaasti käyttämä tapa kuvailla realistisilla vuorosanoilla joskus kertomuksen tarpeettoman yksityiskohtaiseen, eepillisen juonen kulkua ehkäisevään maalailuun.
Sanoimme, että "Kultainen lyyra" vaikuttaa kokonaisuutenaan kuin puhe, kaunokirjallisesti kuvitettu puhe. Voisimme ehkä yhtä hyvällä syyllä sanoa, että tämä "tendenssiromaani" on kuin lentolehtinen, joka sisältää väitteen, teesin, ja sen puolustuksen. Ehkä on "Kultainen lyyra", jonka suhteellinen suppeus ei salli probleemin koko laajuudessaan kehittyä eteemme, käsitettävä samalla harjoitelmaksi, esitutkielmaksi jotakin leveämmälle pohjalle rakennettua teosta varten.
Sinänsä on "Kultainen lyyra" kaunokirjallisena tuotteena ja "tendenssiromaanina" rohkea kosketus erääseen nuoren sivistyselämämme arkaan hermokohtaan. Kirja muodostaa mieltäkiinnittävän renkaan siinä yhteiskunnallisten romaanien sarjassa, jotka kerran jättävät jälkiajalle kuvan siitä, mitä meidän ajassamme on liikkunut.
V. TARKIAINEN:
Aleksis Kivi.
Kun Aleksis Kivi kuoli, aavistivat vain harvat mitä Suomen runous hänessä menetti, hänen eläessään vielä harvemmat, mitä se hänessä omisti. Ei ole sentähden kumma, että hänen onnistui säilyttää mieskohtainen inkognitonsa, tuntemattomuutensa, ihmisten keskellä siihen määrin, että meidän, jotka nyt näemme nurmijärveläisessä räätälinpojassa suomenkielisen kirjallisuuden suurimman nimen, täytyy tunnustaa tietävämme hänestä itsestään erinomaisen vähän. Kuin varjo on hän liukunut meidän luotamme, jätettyään käsiimme kalliin, kulumattoman aarteen. Vaikka Kiven sukupolvea on vieläkin elossa — hänen viimeinen veljensäkin kuoli vasta pari vuotta sitten — on Kiven oma yksityinen elämä monessa suhteessa hämärän peitossa, ikäänkuin vuosisadat erottaisivat hänet meistä. Hänellä ei ollut Eckermanniansa, niinkuin Goethellä, eikä Strömborgiansa, niin kuin Runebergillä. Me löydämme hänet vain hänen omista teoksistaan. Mitä hän niiden ulkopuolella on itsestään tunnustanut, on suurelta osalta joko häipynyt ihmisten mielistä tai mennyt hautaan hänen ystäviensä mukana tai on se puhuttu yksinäisyydelle, silloin kun runoilijan mieli oli synkkä "kuin syksy-iltanen autiomaa". Muutamia mieskohtaisia muistelmia runoilijasta on sentään säilynyt, muutamia kirjeitä sekä muitakin todistuskappaleita, joiden avulla voidaan siellä täällä seurata hänen jälkiään. Mutta ainoastaan mielikuvitus voi näiden niukkojen asiatietojen perustalla luoda kokonaiskuvan Kiven persoonallisuudesta. Kiven elämä ja luonne ei ole mikään tarkkaan mitattu ja kartoitettu maa-alue, se on kuin auerten ympäröimä saari, jonne vain mielikuvitus voi osottaa meille tien. Kiven omissa teoksissa joudumme usein tälle mielikuvituksen saarelle, siellä kasvaa "himmeitä halavia" ja "unisia koivuja", sinne näkyy kaukomaista ihmeellisiä kangastuksia ja sen viidoissa voimme tavata kalpean erakon, jonka silmissä palaa tuli, vuoroin lempeä ja ilakoiva, vuoroin kaamea ja polttava: runouden tuli.