Goethe ja Luther Goethen äiti Eräs Goethen ystävätär Goethe sotakirjailijana Goethe ja Napoleon
Tähän kokoelmaan, samoinkuin sen edeltäjäänkin, kerätyt kirjoitelmat ovat alkuaan laaditut sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä julkaistut.
Helsingissä, helmikuussa 1918.
V.A.K.
I
ALEKSIS KIVEN KIRJEET.
Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.
Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle. Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin, runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.
Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta, alakuloinen — mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen, jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä. Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon, että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.
Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun. Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut. Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä. Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa, kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista, että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.