Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään —". Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria, tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.

Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs 24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa — puhumattakaan siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista. Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien "pessimismiä" — kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään, tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta, jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään, todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle, jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.

Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä. Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa, täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun, jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä, että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!

Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n kaunopuheiseen tapaan: " Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le génie " (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä — jonkalaisia taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu —, hänen suhteensa vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta (kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.

Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen, mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä liikkuneet.

Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella — sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän —, että Kiven suuruus olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen mahtiin ja merkitykseen.

Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket, niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä, mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton — meillä ei ole mitään mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet, emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme, että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis Kivi?

Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea — koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.

KAARLO KRAMSU, VAPAAN SUOMEN RUNOILIJA.

On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä.