Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?
Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella on näinä päivinä meillä lausuttu —, ja nykyhetkihän on tuonut sen kaikkien huulille — on sille varmaan monen mielessä antanut syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta, puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana — sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään. Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden 1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat, pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja henkensä.
Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko sielunsa paatosta kuin Kaarlo Kramsu. Hänelle yksin oli vapaus intohimo. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen talonpojan vapauden ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa — epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä. Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä "ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa, pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu, soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana, uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.
Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden, entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija jos kukaan.
Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa, suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz, Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo! Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita. Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa vastaan.
Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita — jo ennen sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa — helähtää Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin "porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa kuuluu.
Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet, ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin, tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä, melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on nostettu, ja lisää:
Patsaasehen piirrettihin nimi vieraskielinen.
Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" — kirjallisuutemme synkin lyyrillinen itsetunnustus — on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut saada juuria.
Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.