Ma nousin, lähdin kulkemaan ja hyvin tunsin oman maan: se nousnehelle nurmen alta viel' entist' tuntui kauniimmalta.
Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa kansaansa. Hänen isänmaassaan asuu ventovieras kansa.
Se lauloi kielin vierahin: "On Suomi maista ihanin."
Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa viimeisestä taistelusta.
Se kertoi, kuink' eest' isänmaan se tyynnä kulki kuolemaan, ja kuinka vielä kuoltuansa jäi kaikumahan kunniansa.
Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hänen kansansa "kuoli kunnialla".
Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo — samoinkuin useat muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan painavat runot — kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine, mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee tulevaisuuttansa luodessaan.
Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin koskaan.
Keväällä 1917.