Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu, seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta — ja me huomaamme, että meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.
Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus- ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen, elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä (lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään. Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.
Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa, mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa. Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.
Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu, kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien kirjojen tunnemaailmaan — hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun —, mutta hänen miehinen luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken — esim. meidän jälki-nietzscheläisillemme — samoinkuin niille, joiden estetiikan avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen, iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen modernienkin asevarastosta.
Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin, joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta, mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide, siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa — ja sehän on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia — oli suomalainen esteetikko ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.
Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin, joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin Kiellandin nuorinta novellettia:
Det med min smak står mycket slätt, ty jag vill högre prisa än Kiellans yngsta novellet en gammal Geijersk visa.
Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat, ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.
Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön. Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla: "se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.
Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.