Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus. Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen: hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu ritarillisilla aseilla.
"PAPIN TYTÄR".
Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena — ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka tapauksessa virheettömimmälle novellille.
Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären" ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle — sellaisessa nuoressa kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. Kirjat vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.
Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee, ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä "Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi korotetulta päivän-saavutukselta.
"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa, uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen "täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina. Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa, mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää, että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään. Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella 80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin "Rahaa"-novellin.
Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka "yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri — poikkeuksellinen on vain Ellin oma luonne — ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli enää itse ole itselleen uskollinen.
Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi. Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle. Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä, jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.
"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.
Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia. Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman, "Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista mannaa: "— Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa… Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin… rohkeihin otteluihin… pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista… j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa, kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.