"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys, joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se koskettaa.
Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja kiitollisia.
J. SILJO.
Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja" ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.
Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä, sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.
Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin "Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän. Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset ja uhmat.
Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi, että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha. Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä, niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta" pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi runossa suorittaa hän vaalinsa:
Polta rantaan varmat laivat, unhoon peitä mennehet säästä paluun häpeet, vaivat, heikot askelet!
On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä runoilijassa, spartalaista ja samalla — kristillistä. Ei ole helppo sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen, että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä. Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan jälkimäisestä muutamia säkeitä:
Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tuta tahdon elon janon, tahdon rientää elon luo,