jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää, ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon", hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja "välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään "kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo paisuvine loppu-akkordeineen:

ELÄMÄN KEMUT.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai. Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäis juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu. Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa. Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä — niin m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan" —, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen "Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä viimeisen:

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin esiin piilostaan;