jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.
Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen "Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon, nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason. Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä mailleen:
Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää, maata.
En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen riviin — "minä aaltoja, tuulia paimensin" —, näen ikäänkuin itse meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.
Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty, josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan — leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että " voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin " puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä, tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus — harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin Shakespeare-kääntäjän haudalle.
En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle, totiselle ja ankaralle runolaadulle:
Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan, sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.
F.E. SILLANPÄÄN ESIKOISTEOS.
F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi tyyppikin — ansioineen, rajoituksineen.
Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä on hiukan vaarallinen tapa kutsua — pienillä kaunopuheisilla eleillä — siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.