Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa" muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus. Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa ja sankarittarensa — Elias, Lyyli, Olga — elävät kaiken aikaa joutilaassa dolce far niente -tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa, mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää, varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla — kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla, joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu. Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen, rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt. Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon. Vahvin on tunnelma kirjan alussa — ensimäiset sivut ovat tässä suhteessa aivan verrattomat —, loppupuolella tai oikeammin jo keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.
Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se, luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä, milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin: "Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai: "Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi pienen leikkauksen." Tai: "Meillä… on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan — kohtaus on kirjan ratkaisevin tapaus —, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen, ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse", mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on "kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.
Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan. Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar — i blåa vågornas hamn.)
Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa. Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina, tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan, renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".
"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen. Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun pojat kulkevat yöjalkaan?
Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee, ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.
"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".
Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.
Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden, keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä väitän", "minä uskon"!
"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja "Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.