Seuraavassa vain muutama reunahuomautus Volter Kilven kirjaan.
Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan. Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha". Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k. eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen, niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen, sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme — joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen — niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".
Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren" välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan (mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta, varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.
Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä, että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla. Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta. Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen, joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä ulkomaalainen kieli hyvänsä.
Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus. Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä on vuohia enemmän kuin lampaita — jos jälkimäisten, ankarasti ottaen, lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut — aiheettomasti — vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.
Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut, puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa, ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.
"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja. Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.
GUSTAV PHILIP CREUTZ.
Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta" ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan", ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena. Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert Bonnier. Stockholm, 1917.]
Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen "yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa, mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse, löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa nykyaikaiseen lukijaan.