Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten yhteydessä runoilijan elämäkerran.
Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa, tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz piti itseään ruotsalaisena.
1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon (ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.
Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin mielikuvamaailmasta — ja rococo'n estetiikasta —, on luettava hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin "Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa. Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen, varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista. Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat, joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa lainannut.
Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763 nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä, tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka, joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta, mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle samanlaatuisia tehtäviä.
Mutta diplomaattisen toimintansa ohella — joka ei ollut niinkään vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista — ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis- ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon, antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?
Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja -kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli "pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän, että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.
Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin, häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut — painovapauteen.
Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa, vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin, ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan. Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti, kun hän kehoitti kumartamaan niin syvään, ettei "ylhäinen houkka" huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa vakaumuksesta.
C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898) julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena ruotsalaisiin verraten — lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli — pitää paikkansa Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.