Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn ilmapiiriin.
TOPELIUS LYYRIKKONA.
Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina. Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä lapsien liittolaisen ja uskotun — suuren "sedän", jonka kaltaista ei todennäköisesti koskaan enää tule —, hänen historialliset seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen, jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä hänellä saturunoilijana kieltämättä on.
Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius, vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin. Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta, niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen. Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset. Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista. Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain runoilijain rinnoissa.
Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien, lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä "ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy poljennon hilpeään helinään:
Jag gungar på högsta grenen af Harjulas högsta ås; vidt skina de blåa vatten så långt de af ögat nås! Af Längelmänvesis fjärdar der skimrar ett silfverband, och Roines älskliga vågor i fjärran kyssa dess strand.
Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.
Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava, vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään toisen laulurunous voisi korvata.
Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) — kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta. Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon "Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta". Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet (joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:
Hans röst man hörde på afstånd ren, hans gyllne lyra i solen sken, hans piska small, och i raskt galopp han körde till gården opp.