Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja persoonallisuudessa.
Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan "Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin. Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:
"Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."
Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee "este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta. Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta. Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa, koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään muussa runossa. —
"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna, jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään, runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen yksinkertaisesta perustunnelmasta.
Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa, että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia seuralaisia Suomenmaassa.
Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.
ARVOSTELUSTA JA ARVOSTELUN ARVOSTELUSTA.
"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus arvosteluoloihimme" on Volter Kilpi tuonut päiväjärjestykseen kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa. Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta, kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset karakteristiikkansa arvostelijoista — ainakin toiset niistä — ovat kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt hukkaan.
Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin" enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan erilleen Kilven mielipiteistä — tarkoitukseni olisi esittää vain eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan" kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina, edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja" että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.