Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot kuin Lessing ja Herder saaneet aikaan Saksan klassillisen kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään aikaan: sellaisen arvostelijan kuin Georg Brandesin elämänpaatos on nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa kutsutut kirjailijoiksi. Sainte-Beuve'in, Ranskan romantiikan loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat kuuluvansa runouden valittuihin, Taine'in ja brandesianismin vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset, yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi. Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen päässä. Boileau'n kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä, joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä, mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä Fredrik Cygnaeus, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.
Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide- ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin jossain mielessä ovat taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. Oscar Wilde on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija Oscar Levertin. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana, ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. — Toista miehekkäämpää ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska Dagbladetin" arvostelijana Fredrik Böök, Ruotsin tällä hetkellä ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan, missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri C. D. af Wirsén, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin. Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä. Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli, joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. — Yleensä on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava Jules Lemaître, Renan'in oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi niiden vaikutusta, ja Emile Faguet, joka henkevällä, herkästi satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.
Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka kieltämättä muodostavat meillä — ja kaiketi muuallakin — n.k. resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa pikkurunoelmassa:
Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan. Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan, rupes ruokiani moittimahan: "Ei sako soppaa haitannut, oli paisti hiukan palanut —" Pyhä sakramentti! Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.
Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa — "ei sako soppaa haitannut j.n.e." — sitä kylmäkiskoista, unettavaa, epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta, on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.
Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi. "Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt, tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan. Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite- ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta, pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien, uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja "Hamletin" painavuutta.
On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain! Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.
Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!