(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)
Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan, lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit, vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu. [Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut, mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa, on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".
Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.
Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri, joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy- ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä nykyhetken sosialismin teoreetikolla.
Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa siihen johtopäätökseen, että se on — sic veniunt verba — epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.
Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu, ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille. Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen, joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden, että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi, sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen, erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä, mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.
Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta. Se valitsee hallituksen — mikä sille hätätilassa suotakoon —, mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta. Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet, niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään, jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.
Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset, dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen. Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa, vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.
Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta. Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.
Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista. Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset, mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää — sentähden, että laki, joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt, vastustaa — sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun, säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä, että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.