Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen. Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan. Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita, ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta. Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä, pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon, johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman vanhuutensa.
Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika, puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu. Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa. Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase. Epäkohteliaisuus on demokraattista.
Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä). Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti: "Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin saaliiksi.
Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa). Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin, muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan, koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään periaatetta, joka olisi yksin hyvä ilman toisten tukea ja joka voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella, "että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen, siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.
Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii, toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.
Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin lukisivat tämän teoksen huvikseen. Samoinkuin historiasta tiedämme, että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse Democratia Imperatrix valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.
LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.
Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet, mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.
Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin. Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim. Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja, jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee, onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli "suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan, mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt. Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit Tseidshe ja Tsereteli, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä bolsheviki-sosialisti Maxim Gorjki, joka esiintymättä valtiollisena toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää persoonallisuutta.
Tämä persoonallisuus on sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä kuolemansakin jälkeen: Leo Tolstoi.