Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän itse on tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa, joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä, niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.

Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" — niinkuin Tolstoi yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa, missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun, on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava, suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö. "Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen. Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus: hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.

Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää, että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis- ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa.

Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu, myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin, niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota, alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat kaikki nämä tyytymättömät — eri syistä tyytymättömät — toisensa kuin Abrahamin helmassa.

Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä. Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti luotaman, ei olekaan.

Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.

Syysk. 1917.

GEORG BRANDESIN TEOKSIA.

I

Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden alussa ilmestyi, jälkimäinen osa — yhteensä yli tuhat suurta sivua. [Georg Brandes: Voltaire, 1917.]