Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla. Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.
Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt — joskin sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä —, mutta sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan puheilla saksalaisten barbariasta.
Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.
Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.
Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija, edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus, pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.
Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen ja Brandesin välillä on silmiinpistävä — voipa saada vaikutelman, että se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa: jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö. Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon, taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin, sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian vähän huomattu.
Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan (ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v. 1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana, oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin — episoodi, joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.
Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m. viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta, joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan, ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli, että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan viranomaisten käsien ulottuvilta.
Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että, niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin — tai ehkä oikeammin latinalaisin — eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan saavutettu.
Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa, enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin, on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme, samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön, Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon, täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin, johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta. Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen syyttäjä.