Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa, jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen over Europa — Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä. Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että kirjailija ja mies oli yhtä.

Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu. Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan, radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä vallankumouksen miinat räjähtävät.

Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan, Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.

II

Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden takaa nykyinen maailmanpalo — tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat, joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen — niin esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla — silloin uskonnon, nyt kansallisuuden nimessä."

Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja sanomalehtimiehenä.

Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies, journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.

Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin, koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv., "Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun, ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet jotain julkaista — vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä, poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies, kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen, kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se, mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut, nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.

Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella, siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä, tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys, millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja, joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta — hyvä, lisätkäämme ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.

Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja, joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim. "Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle, minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.