Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui — edelleen Jensenin mukaan — kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään. Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet venäläisten tappioiden jälkeen.
Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" — väite, jota lievästi sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.
Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia, että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta, saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan. Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit, joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia. Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa. Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on sodan aikana esiintynyt.
Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä, jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio, jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä, vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa, jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain diplomaattipöytien ääressä.
ROMAIN ROLLAND JA HÄNEN "JEAN-CHRISTOPHENSA".
Romain Rolland'illa (ja hänen suurella romaanillaan) on ollut oma kohtalonsa nykypäiväin europpalaisessa kirjallisuudessa: kuin Noan kyyhkysen on hänen ollut vaikea löytää oksaa mille istuutua. Niinkuin aikoinaan Voltaire, Rousseau, Madame de Staël ja monet muut ranskalaiset, lienee Jean-Christophe'inkin tekijä löytänyt toistaiseksi turvapaikan puolueettomasta Sveitsistä, mutta hänen romaanillaan ei ole ainakaan vielä varmaa, vakiintunutta asemaa missään kirjallisuudessa, kaikkein vähimmin ehkä juuri Ranskan. Ruotsin akatemian päätös antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto "Jean-Christophe'in" tekijälle ei liene herättänyt missään niin suurta tyytymättömyyttä kuin palkinnonsaajan kotimaassa, missä ei ole voitu unohtaa niitä karvaita sanoja, joita Romain Rolland sekä ennen sotaa että sen aikana on lausunut maanmiehistään. Mutta tyytyväisiä eivät ole häneen saksalaisetkaan. Sillä vaikkakin hän ennakkoluulottomammin kuin ranskalaiset yleensä on suhtautunut Saksan yhteiskuntaan ja kulttuuriin, vieläpä tunnustaen erikoista ihailuaankin germaanisen hengen syvyyttä ja rikkautta kohtaan, niin ovat ainakin saksalaiset natsionalistit loukkautuneet siitä tavasta, millä hän romaanissaan on asettanut saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen rinnan, tavasta, jossa he kaiken näennäisen puolueettomuuden alla ovat olleet huomaavinaan ranskalaisesti tarkoituksellista yksipuolisuutta. Myöskään ei Romain Rolland'in sodanaikainen polemiikki eräiden saksalaisten professorien kanssa ole ollut omiaan lähentämään hänen suhteitaan Saksaan. Kun koko Europpa, myöskin n.k. puolueeton, tällä hetkellä on kahtena leirinä, joiden tunnusmerkkeinä ehkä ensi sijassa juuri voi pitää Ranskan trikolooria ja Preussin kotkaa, niin ovat mielipiteet Rolland'in kirjailijapersoonallisuuden arvosta ja merkityksestä hyvin jaetut ja ristiriitaiset myöskin muissa maissa kuin niissä kahdessa, joita riitakysymys Saksa-Ranska lähinnä koskee.
Mutta riippumatta siitä, miten arvostelemme hänen koettaan vertailla toisiinsa saksalaista ja ranskalaista henkeä ja sivistystä, on mielestäni luettava hänelle katoamattomaksi ansioksi, että hän niin rohkeasti ja ainakin silminnähtävällä puolueettomuuden halulla on käynyt käsiksi nykyisen Europan ehkä polttavimpaan kulttuurikysymykseen. Kuinka toisenlainen, kuinka paljon miehisempi, kiinteämpi ja syvempi onkaan hänen otteensa kuin esim. Maurice Barres'in, joka ranskalaiskiihkoisissa romaaneissaan on hänkin koettanut suorittaa jonkinlaista saksalaisen ja ranskalaisen kansallishengen inventeerausta, päästen erehtymättömällä varmuudella aina siihen tulokseen, että ansiot ovat Vogesien länsi- ja puutteet itäpuolella! Romain Rolland lähestyy kunnioituksella sekä germaanista että romaanista henkeä, hän tunnustaa, että jokaisen kansansielun pohjalla on jotain arvoituksellista, erittelylle saavuttamatonta eikä hän tuomitse sentähden kaikkea mitä hän ei ymmärrä. Ja silloinkin, kun hän käyttää rankaisevaa satiiria ja ivaa (kuten esim. La Revolte ja La Foire sur la place niteissä), ei hänen arvostelunsa koskaan ole vahingoniloinen eikä itsevanhurskas, vaan tuntee lukija helposti hänen ivansakin alla hänen oman myötäelämyksensä ja kärsimyksensä. Tämä kaunis piirre Romain Rolland'issa, todella harvinainen sellaisena kansallisten intohimojen kuohuttamana aikana kuin nykyinen, tulee näkyviin myöskin niissä sanomalehti-artikkeleissa, joita hän sodan kestäessä on julkaissut sveitsiläisissä lehdissä ja jotka hän itse on koonnut niteeksi nimellä Au-dessus de la Mêlée ("Taistelun yläpuolelta"). Tässä kirjasessaan sanoo hän m.m.: "Olen viime vuonna saanut runsaasti vihamiehiä. Tahdonpa sanoa heille: he voivat vihata minua, mutta he eivät onnistu opettamaan minua vihaamaan. Minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun asiani on sanoa mitä pidän oikeana ja inhimillisenä, huolimatta siitä, miellyttääkö se ihmisiä vai eikö. Tiedän että kerran lausutut sanat itsestään raivaavat tietä itselleen. Minä kylvän ne veren tahraamaan multaan. Luotan tulevaisuuteen. Laiho on kerran nouseva."
Romain Rolland on syntynyt pienessä Clamety'n kaupungissa keskisessä Ranskassa v. 1866. Kouluopintonsa alkoi hän kotikaupungissaan, missä hänen isänsä oli notariona, ja jatkoi Parisissa. Ylioppilaaksi tultuaan kirjoittautui hän historiallis-maantieteelliseen tiedekuntaan, mutta hänen halunsa ja sydämensä vetivät musiikkia ja kirjallisuutta kohti. Hänen nuoruutensa jumalia olivat Spinoza ja Leo Tolstoi. Aluksi saavutti hän huomiota musiikkihistoriallisilla tutkimuksillaan, joiden perustalla hänet lopulta nimitettiin professoriksi Parisin yliopistoon. Opettajatoimensa ohella harjoitti hän musiikkikritiikkiä sekä julkaisi joukon taiteilijamonografioja, m.m. Millet'stä, Beethovenista, Michelangelosta (käännetty myöskin suomeksi) ja Tolstoista. V. 1904 hän alkoi eräässä aikakauslehdessä julkaista "Jean-Christophe"-romaaniaan, jonka viimeinen ja samalla kymmenes osa valmistui v. 1912. Terveydellisistä syistä oli Rolland'in jo v. 1910 pakko luopua opettajantoimestaan yliopistossa.
Erityisen aiheen kiinnittää lukevan yleisömme huomiota tähän jättiläisromaaniin antaa sen paraikaa ilmestyvä suomennos. Kaksi nidettä, Sarastus ja Aamu, tulivat kauppaan viime kevännä, kaksi seuraavaa nidettä, Nuorukainen ja Kapinaannousu, tullevat jouluksi. Ensi vuoden kuluessa saanemme näin ollen "Jean Christophe'in" ehkä jo kokonaisuudessaan suomeksi. Ilmestyneiden osien suomennos, jota olen siellä täällä vertaillut alkutekstiin, tuntuu tarkalta ja ilmehikkäältä ja antaa mielestäni oikean kuvan Romain Rolland'in hiukan karusta ja kuvaköyhästä, mutta samalla täsmällisestä kielenkäytöstä.
Olen jo edellä maininnut sen aatteellisen taustan (saksalais-ranskalaisen sivistysprobleemin), jota vastaan romaanin päähenkilön kehitys ja kohtalo kuvastuu ja joka antaa tälle teokselle sen huomattavan aseman ajankohtamme ehkä keskeisimmässä kulttuuriväittelyssä. Yhtä edulliseksi ei arvostelu mielestäni muodostu, jos tarkastaa "Jean Christophe'ia" vapaana taideluomana. Teoksella on epäilemättä liian suuressa, joskus aivan väsyttävässä määrässä kuvaileva eli deskriptiivinen luonne: tekijä puhuu, selittää, erittelee, kuvailee henkilöidensä puolesta, antamatta tarpeellisessa määrässä heidän itsensä toiminnallaan paljastaa sisintänsä. Draamallinen heimo jää siten verraten heikoksi. Toiselta puolenhan ei romaanin perusaatekaan ole aivan uusi eikä vailla vertauskohtia. Goethen "Wilhelm Meister" ja Kellerin "Der grüne Heinrich" tulevat mieleen. Ajatus kuvata yksityisen persoonallisuuden kehitystaistelussa aikamme kuumeista, monikirjavaa elämää, sen ristiriitaisia pyrkimyksiä, sen uskoa ja epäuskoa on myöskin viime aikoina syntynyt yhtaikaa useissa kirjailija-aivoissa. Noin kymmenen vuotta sitten koetti Edvard Stilgebauer hakea sille muotoa suuressa romaanissaan "Götz Krafft, Geschichte einer Jugend", joka kuitenkin muodostui tekijälleen suuremmaksi taloudelliseksi kuin taiteelliseksi voitoksi. Ehkä vielä lähemmäksi Rolland'in ajatus- ja mielikuvamaailmaa tulee Jakob Wassermannin "Das Gänsemännchen", joka ilmestyi v. 1914 ja lienee kirjoitettu samoihin aikoihin kuin "Jean Christophe'in" viimeiset osat. Suoranaista vaikutusta teoksesta toiseen olisi luullakseni tässä turhaa, jopa lapsellistakin etsiä — siitäkin huolimatta, että Rolland on jättänyt vertaileville kirjallisuustutkijoille houkuttelevan johtolangan antaessaan päähenkilölleen saman sukunimen kuin Stilgebauerkin. Epäilemättä ovat nämä kirjailijat kukin löytäneet aiheensa keskeltä ajan kuohuvaa elämää. Se on yhteisomaisuutta, niinkuin ilma, jota kaikki hengitämme.