Romain Rolland'in sankari Jean-Christophe Krafft on syntynyt pienessä kaupungissa Reinin varrella rappeutuneesta ja köyhästä musiikkerisuvusta. Hänen lapsuutensa kehityskamppailu on mitä vaikein, mutta samalla sitkeä ja vastustamaton kuin luonnonvoiman. Hänessä elää taiteilija-neron sielu, joka vastustusten kohdatessa karaistuu ja voimistuu, kokoontuu ja yksinäistyy taiteellisen luomistyön tehtäviin. Pohjaltaan on hän germaaninen taiteilijaluonne: persoonallinen, väkivaltainen, idealistinen, mutta mietiskelyssään seestymätön ja muodoton. Useita piirteitä on Rolland lainannut häneen Beethovenin elämäkerrasta, mutta arvostelijat ovat myöskin olleet huomaavinaan Jean-Christophe'in vaiheissa yhtymäkohtia m.m. Rousseau'hon, Tolstoihin, Gluckiin, Wagneriin ja Händeliin. Jean-Christophe'in kohtalo muodostaa tavallaan tyypillisen nykyaikaisen taiteilijatarinan olematta silti abstraktinen tai kuivan vertauskuvallinen. Se sisältää samalla tiivistettynä nykyaikaisen ihmisen elämäntarinan. Samat kysymykset ja ongelmat, samat ristiriidat, pettymykset ja houkutukset, jotka tulevat Jean-Christophe'in tielle, kohtaavat myöskin jokaista, joka nykyajassa silmät avoinna ja vilpittömällä mielellä koettaa tunkeutua läpi sen kaaoksen, joka meitä kehdosta alkaen ympäröi ja joka peittää meidän tiemme pilviin ja sumuihin.
Emme tahdo kiiruhtaa lukijan edelle yksityiskohtaisemmin seuraamalla juonen kulkua tässä merkillisessä romaanissa.
"Jean-Christophe" on kaiken kaikkiaan niitä kirjoja nykyajassa, joista turvallisesti voi ennustaa, että ne jäävät elämään meidän jälkeemme. Romain Rolland ei tosin ole niitä harvoja kadehdittavia runoilijaneroja, jotka keveästi ja vaivattomasti näyttävät löytäneen kaiken sen mitä toiset turhaan etsivät ja jotka tuntuvat syntyneen sanan verraton valmius ja mahti huulillaan. Romain Rolland'in ajatus taistelee vaivaloisesti selkeyteen. Siltä puuttuu se hieno älyllinen kimallus, joka on ominainen useille hänen maanmiehistään, myöskin pienemmille kyvyille kuin hän. Mutta siinä on syvyyttä ja hellittämätöntä pyrkimystä, mikä paljastaa filosoofin ja moralistin. "Jean-Christophe" on suurpiirteinen yritys läpileikkaukseen aikakautemme moraalista ja kulttuurista. Se on niitä hengentuotteita, joissa sokean vihan ja itsekylläisten rotu-ennakkoluulojen silpoma nykyishetki voi nähdä pintaa syvemmälle, oppia, etteivät inhimillisten ansioiden ja puutteiden rajat kulje valtakuntien ja kansojen rajoja myöten, tuntea ne valtasuonet, jotka johtavat maasta maahan ja antavat — kuinka ajankohtamme koettaneekin sitä kieltää yhteisen verenkierron europpalaiselle kansaperheelle.
ÉMILE VERHAEREN JA HÄNEN VIIMEINEN RUNOKOKOELMANSA.
Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus, joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.
Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan, viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman, alkuperäisimmän lyyrikon.
Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus — hänen nimeäänhän ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva, joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka tuovat jotain uutta maailmaan?
Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan, että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja, rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa, jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen, elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla kaikkea. Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt: lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän karjatalous lehmineen päivineen — kaikki muuttuu juhlaksi hänen silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin — myöskin Rubensin — täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.
Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille Venus de colportage oli vieras jumaluus.
Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein, varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut. Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita, vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.