Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa. Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi, paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan, tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa, yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa, molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."
Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä, mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.
Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko Flanderi, v:lta 1911):
Kevään valveutuminen.
Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.
Pois maille Pohjan korppi hankkien nyt huutaa jäähyväiset käheästi. Mut Flander toukotöihin kiihkeästi käy kylväin alla ilmain sinisten.
Ja apila ja vehnä vakoihin kuin kultahiekka vierii verkallensa, ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa se vastaa toukoväen toiveihin.
Ens kerran jälkeen kolkon talvisään taas karjat laitumille samoilevat, kuin hullut vasikat ne kisailevat päin kenttiä ja puita töytäissään.
On nousseet kyyhkylinnut lentohon. Kuin on niiden siivet välkkyväiset! Maan pinta, ilma elon-täyteläiset on sateesta ja armost' auringon.
Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja" (v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.