Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän, Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän, Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien" älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän, Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: ihmissydän — ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.
III
GOETHE JA LUTHER.
On sanottu, että Saksan kansa on historiansa aikana rakastanut vain kolme kertaa: Kaarle Suurta, Lutheria ja Bismarckia. Mutta jos nykyajan saksalaiselta kysymme, ketkä historian persoonallisuudet ovat ensi sijassa hänen kansallisen kiintymyksensä ja ylpeytensä esineinä, saa luullakseni keskiaikainen valloittaja-keisari useimmissa tapauksissa unohtua ja sensijaan sukeltaa Lutherin ja Bismarckin väliin Goethen nimi. Jos joku voisi kilpailla näiden kolmen, maansa suurimman uskonnollisen reformaattorin, suurimman runoilijan ja suurimman valtiomiehen kanssa kansansuosiosta, niin olisi kai se sitten vain sotapäällikkö Hindenburg (jonka maine ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt saada historian pyhitystä).
Jos etsimme syytä siihen kiintymykseen ja rakkauteen, mitä Saksan kansa tuntee näitä kolmea persoonallisuutta kohtaan, löydämme enemmän kuin riittävän selityksen heidän elämäntyössään, joka on niin runsain määrin tullut koko kansan hyväksi. Mutta myöskin toista tietä löydämme siihen selityksen: nämä miehet ruumiillistuttavat henkilöllisyydessään itse kansansielua, sen sisimpiä ominaisuuksia, tarpeita ja pyrkimyksiä. He ovat niiden voimien verevin ja vapain ilmenemismuoto, joita kansansielussa uinuu. Edustaen elämänsuuntaansa ja kykyjensä puolesta eri aloja henkisessä luomistyössä on heissä samalla paljon yhteistä, paljon sellaista, minkä jokainen vaistomaisesti tuntee — ilman että hän aina voi tietoisesti eritellä, mistä vaikutelma johtuu — olevan juuri saksalaiselle hengelle ominaista. Kansat ovat, suuresti katsoen, itseään rakastavia Narkissoksia. Suurissa miehissä rakastavat he itseään, omaa kuvaansa kirkastettuna ja ihannoituna.
Lutherin ja Bismarckin saksalaisuus, samoinkuin heidän keskenäinen henkinen sukulaisuutensa, on niin ilmeinen, ettei se kaipaa todisteluja. Heissä oli molemmissa lisäksi kansallistunne hyvin elävä — piirre, joka Lutheriin nähden on sitä merkittävämpi, kun itse kansallisuus-aate nykyaikaisessa mielessä on paljon myöhempää alkuperää. Heidän molempien rajussa, alkuvoimaisessa, vastakohtien välillä heilahtelevassa ja pohjimmaltaan kuitenkin hallitussa luonteessa on paljon sukulaisominaisuuksia, samoinkuin heidän karkeissa ja voimakkaissa ulkonaisissa piirteissään. Bismarck eli nuoruudessaan samantapaisen uskonnollisen murroskauden kuin Lutherkin, vaikka sen käytännölliset tulokset muodostuivat toisiksi. Molemmat olivat häikäilemättömiä ajaessaan asiaansa, mutta vain määrättyyn pisteeseen saakka. Heissä ei ollut mitään hurmahenkistä. Rajoittamisen ja järjestämisen tarve oli heissä yhtä kehittynyt kuin kyky avata ajatukselle ja käytännölle uusia aloja. Ja lopuksi oli heissä tosiasiain, realiteettien taju, nerollisuuden ehkä merkillisin tunnus, erinomaisen voimakas. Heidän vaistonsa ja ajatuksensa toimi ihmeteltävällä selkeydellä ja notkeudella, heidän minuuttinsa, tuntinsa ja päivänsä olivat henkisesti hedelmällisemmät kuin tavallisilla ihmisillä kuukaudet ja vuodet. Heissä eli molemmissa nuoren kansan väsymätön luomisvoima ja aina uudistuva, ehtymätön tuoreus — Lutherissa sentään vieläkin raikkaampana ja alkuperäisempänä kuin Bismarckissa (joka hengen suuruudessa ei luonnollisesti kohoa Lutherin, renessanssineron, tasoille).
Pinnallisesti katsoen voi Goethe tuntua vieraalta ja kaukaiselta verrattuna Lutheriin ja Bismarckiin. Hänen nimeltään puuttuu molempien viimemainittujen leveää kansanomaisuutta, hänen elämäntyönsä oli ylimyksellisempi luonteeltaan ja se on välittömästi tullut vain rajoitetumman kansanosan omaisuudeksi. Voisi ehkä erehtyä uskomaan, että Goethe on Saksan kansanhengelle vain panashi, kunniatöyhtö, kun Luther ja Bismarck ovat aseita, työn ja taistelun aseita, sen käsissä. Sellainen käsitys olisi harhaanjohtava: Goethe elää yhä ja tulee elämään toimivana tekijänä Saksan hengenelämässä, täydentäen Lutheria ja Bismarckia, persoonallisuuden monisäikeisessä kehityksessä heitä kumpaakin rikkaampana. Omistaen luonteessaan paljon vähemmän ulospäin kääntyvää aktiivisuutta kuin Luther ja Bismarck, ei hänen yhteiskunnallista vaikutustaan luonnollisesti voi heihin verrata, mutta sensijaan on hän välillisesti, omassa henkilöllisyydessään, antanut saksalaisille esikuvan, jonka merkitys ulottuu varmaan vielä kauas tulevaisuuteen. Goethessähän saksalaiset omistavat rikkaimman, monipuolisimman neron, mitä renessanssin-jälkeinen maailmanhistoria tuntee. Vaikkakin kaikki ohjelmallinen saksalaisuus oli hänelle täysin vierasta, jopa siinä määrin, että häntä on voitu syyttää suorastaan epäisänmaallisuudesta, on hän kuitenkin rotunsa ja kansansa täysverinen edustaja, Lutherin ja Bismarckin heimolainen. Kosketus- ja vertauskohdat hänen ja m.m. Lutherin välillä eivät kenties ole niinkään vähäiset kuin ensi silmäyksellä uskoisi.
Harvoin luullakseni muistetaan, että Luther esiintyy henkilönä yhdessä Goethen näytelmistä — "Götz von Berlichingenissä". Hän esiintyy tosin puolittain inkognito, "veli Martinin" nimellä, mutta ei tarvitse kuulla muuta kuin pari hänen vuorosanoistaan, ennenkuin ymmärtää, että se Martin, jota tässä tarkoitetaan, on kuuluisin niistä miehistä, jotka ovat tätä nimeä kantaneet. (Lutherin ja Berlichingenin elämänajat sattuvat sitäpaitsi yhteen.) Veli Martinilla ei ole suurta sijaa näytelmässä, mutta hänen vuorokeskustelunsa draaman päähenkilön kanssa ensi näytöksessä valaisee sekä nuoren Goethen sankaria että Lutheria sellaisena kuin tekijä on hänet käsittänyt. Se kuva, mikä näytelmässä annetaan luostariveli Martinista, omistaa nähtävästi tekijän täyden myötätunnon samoinkuin Götzinkin. Koko näytelmä, jonka tapaukset ovat sovitetut uskonpuhdistuksen aikoihin, onkin hengeltään selvästi protestanttinen. Kuvaavia ovat tässä suhteessa m.m. seuraavat Martti-munkin sanat — sanat, joiden elämää-myöntävässä hengessä sekä Luther että Goethe tapaavat toisensa: "Minusta ei mikään ole vaikeampaa kuin etten saa olla ihminen. Köyhyys, pidättyväisyys, tottelevaisuus — nuo kolme munkkilupausta, joista jokainen erikseen on luonnon edessä kestämätön, ovat yhdessä sietämättömät." Vielä etemmäksi lentävät Martti-munkin maalliset toivomukset: "Suokoon Jumala, että hartiani olisivat kyllin voimakkaat kantamaan haarniskaa ja käsivarteni kyllin luja syöksemään vihollisen hevosen seljästä!"
Goethe oli kirjoittaessaan "Berlichingenin" 24-vuotias. Senjälkeen emme tietääkseni tapaa, emme ainakaan millään huomattavammalla sijalla, Lutherin nimeä Goethen teoksissa tai hänen elämäkerrassaan, ennenkuin vasta Goethen keskusteluissa Eckermannin kanssa, siis runoilijan vanhuudessa. Kerran vertailee Goethe nuorelle puhetoverilleen m.m. Lutherin uskonpuhdistustyötä siihen, mitä hän, Goethe, oli tehnyt oikaistessaan Newtonin valo-teorioja ja hän vetoaa jälkipolven tuomioon. (Jälkipolven tuomio on langennut toisin kuin Goethe edellytti: Newton oli oikeassa, Goethe väärässä!) Paljon huomattavampaa on pari muuta keskustelua, joissa Goethe puhuu Lutherista. Kerran hän lausuu m.m.: "Luther oli merkillinen nero, hän on vaikuttanut jo läpi aikojen ja mahdotonta on aavistaa sitä kaukaista päivää tulevaisuudessa, vuosisatojen takana, jolloin hän lakkaa olemasta produktiivinen, tuottava." Vielä huomattavampi on seuraava Goethen lausunto, jota nyt, Luther-juhlan aikana, sopii muistella: "Emme lainkaan tiedä, mistä kaikesta meidän on kiittäminen Lutheria ja uskonpuhdistusta. Olemme päässeet vapaiksi henkisen vajavaisuuden kahleista, meille on sivistyksemme kehittyessä tullut mahdolliseksi tunkeutua takaisin lähteelle ja käsittää kristinuskoa sen täydessä puhtaudessa. Meillä on jälleen rohkeutta seisoa lujasti maakamaralla ja nauttia Jumalan suomasta ihmisluonnosta. Edistyköön henkinen kulttuuri yhä edelleen, juurtukoot luonnontieteet yhä syvemmälle, laajetkoon ihmishenki kuinka paljon hyvänsä, milloinkaan ei se ole pääsevä kristinuskon ylevyyden ja siveellisen kulttuurin yläpuolelle sellaisena kuin se loistaa meitä vastaan evankelioissa. — — Ja mitä pitemmälle me protestantit pääsemme jalossa kehityksessä, sitä nopeammin seuraavat katolilaiset perässämme." Huomattavaa tässä lausunnossa m.m. on, että Goethe, joka yleensä pysyttäytyi kaikkien kirkollisten tunnustusten ulkopuolella, on käyttänyt sanontatapaa "me protestantit". Tämä ei ole suinkaan sattuma, Goethe oli epäilemättä protestantti myöskin muussa mielessä kuin siinä, että hän oli lutherilaisen seurakunnan jäsen.
Luther ja Goethe muistuttavat suuresti toisiaan siinä hellittömättömyydessä, millä he pitävät kiinni totuudesta, omasta totuudestaan. Lutherin vei tämä tinkimättömyys taisteluun vallitsevaa uskonnollista käsitystä ja paavillista kirkkoa vastaan, Goethen se johti sisäänpäin, itseensä, omaan yksilöllisyyteensä, löytämään oman tiensä, omat askeleensa maailmassa. Luther on epäilemättä jäykempää ja kovempaa ainesta kuin Goethe, hänessä on enemmän taistelijaa ja sankaria, hänessä on myöskin kieltämättä jäljellä suuri määrä keskiaikaista luostariveljeä, huolimatta siitä, että hän kielsi munkkilaitoksen. Goethe ei ollut mikään sankari sanan tavallisessa merkityksessä — sekä paholainen että paavi saivat hänen puolestaan olla rauhassa. Kristinuskon ja vielä Lutherinkin jyrkkä siveellinen dualismi oli hänessä lieventynyt ja vaimentunut. Hän ei uskonut ehdottomaan hyvään eikä ehdottomaan pahaan. Hän uskoi inhimillisyyteen, jossa hän, panteisti, samalla näki jotain jumalallista. Ne vuosisadat, jotka erottavat Lutherin ja Goethen, ovat antaneet jälkimäiselle jo itsessään kehittyneemmän ja vapaamman perinnön. Inhimillisyys taimi Goethen elämäntyössä useammalla sirkkalehdellä ja sen kukinta ja hedelmä tuli myöskin loistavammaksi ja rikkaammaksi. Mutta jos koetamme katsoa historiallisesti Lutheria ja Goethea, ottaen siis huomioon sen perinnön, minkä kumpikin oli aikakaudeltansa saanut, kasvaa uskonpuhdistajan hahmo epäilemättä suuremmaksi, jättimäisemmäksi kuin runoilijan.