Yhdellä alalla sivuavat heidän tiensä toisiaan hyvin läheltä: kielellisessä luomistyössä. Lutherhan vaikutti raamatunkäännöksellään ratkaisevasti nykyisen saksalaisen kirjakielen syntymiseen. Pysytellen lähellä kansankieltä, lainasi hän samalla omasta persoonallisuudestaan, omasta mielikuvituksestaan ilmaisukeinoilleen mehua ja voimaa. Niin elää tämän thüringeniläisen vuorityömiehen pojan hiukan karkea, mutta miehinen ja voimakas henki koko Saksan kirjakielen, hengellisen ja maailmallisen, valtavalla alueella. Mutta myöskin Goethe painoi, kolme vuosisataa myöhemmin, lähtemättömän leimansa saksankieleen ja sen kuvallisiin ja rytmillisiin ilmaisukeinoihin. Sivuten hänkin muutamina kausinaan läheltä kansan ilmaisutapoja, etenkin kansanlaulua, antoi hän omasta yksilöllisyydestään saksalaiselle kielenkäytölle siihen saakka saavuttamattoman älyllisen ilmehikkyyden ja tunteellisen herkkyyden.

Molemmissa, Lutherissa ja Goethessä, elää Saksan kansansielu tuoreinta ja syvällisintä elämäänsä, he ovat siveellisesti voimakkain ja älyllisesti korkein ilmaisumuoto tuon kansan hengestä, joka näköään sulkee itseensä niin paljon vastakkaisia piirteitä, käsitteellisen ajattelun syvyyden ja käytännöllisen tarmon, runouden ja proosan, taipuvaisuuden ja kömpelyyden, hienouden ja karkeuden, tuon kansan, joka tällä hetkellä, valmistautuessaan viettämään suuren uskonpuhdistajansa juhlaa, taistelee voitollisesti puolta maailmaa vastaan.

GOETHEN ÄITI.

Niistä lukuisista naisista, jotka ovat vaikuttaneet Goethen elämään, on ehkä Friedrike Brion, nuoruudenrakastettu, naisena viehättävin ja Marianne von Willemer, runoilijatar, henkilöllisyytenä merkitsevin, mutta "rouva neuvos", Goethen äiti, on varmaan jakamattomimmin saanut osakseen jälkimaailman samoinkuin oman aikansakin myötätunnon. Hänen maineensa perustuu kyllä pääasiassa, voimmepa sanoa yksinomaan siihen tosiasiaan, että hän on suurimman saksalaisen runoilijan äiti, mutta tämä frankfurtilainen pormestarintytär ja raatimiehenrouva edustaa samalla elämäniloisessa, käytännöllisessä ja rehevässä persoonallisuudessaan parhailta puolilta saksalaista naista yleensä, puolisona ja äitinä. Sellaisena ovat hänen maanmiehensä säilyttäneet hänen kuvansa ja sellaisena ansaitsee hän, saksalaisen naisen edustajana, meidänkin mielenkiintomme. Hän ei ollut niitä ylimaailmallisia runottaria, jotka romantiikan päivinä näyttelivät huomattavaa osaa Saksan hengenelämässä ja erikoisesti Goethen muiston vaalijoina, hän oli joka suhteessa yksinomaan kodin ja perheen hengetär, ja joskin hän osasi kirjoittaa asiallisia ja hauskoja kirjeitä, ei hän kuvitellutkaan että hänen kutsumuksensa viittaisivat siihen maailmaan, missä hänen poikansa laakerit kasvoivat.

Monessa kohdin Goethen runoudessa olemme näkevinämme vilahduksen Goethen äidistä, Aja-rouvasta, mutta tuskin missään on hänen luonteensa kuvattu niin ilmielävänä ja samalla ikäänkuin hellällä huumorilla kuin "Hermannissa ja Dorotheassa", Hermannin äidin hahmossa. Voipa mielestäni syyllä sanoa, että tämä kertova runoelma kokonaisuudessaankin on suuremmassa määrin kuin mikään muu Goethen teos Aja-rouvan hengen läpitunkema. Se rehevä, hyvinvoipa elämä, joka muodostaa tämän eepoksen terveen ja raikkaan ilmakehän, vie ehdottomasti ajatukset siihen frankfurtilaiseen kotiin ja elämänympäristöön, missä Aja-rouvan toimeliaat kädet pitivät valtikkaa. Täydellä syyllä lähettikin Goethe äidilleen tämän teoksensa erikoisen hienoissa silkkisissä kansissa: Aja-rouva ei voinut olla tuntematta että osa hänen omaa saksalaista sydäntään sykki tässä runoelmassa. Hän kirjoittikin pojalleen tämän lahjan johdosta: "Teos ansaitsee niin kauniin painoasun. Se on verraton mestariteos. Kannan sitä kaikkialla mukanani niinkuin kissa pentujansa."

Jotenkin täydellisesti sointuukin yhteen se kuva, minkä saamme majatalon emännästä ja Hermannin äidistä Goethen runoelmassa, sen kuvan kanssa, minkä Aja-rouva antaa itsestään nuorelle Fritz von Steinille: "Järjestyksen ja rauhan rakkaus ovat luonteeni huomattavimpia piirteitä. Sen vuoksi ryhdyn suoraan asioihin käsiksi ja suoritan vastenmielisimmän ensin. Kun kaikki on saatu järjestykseen ja epätasainen saatu tasoitetuksi, tahdon nähdä sen, joka saattaa voittaa minut hyväntuulisuudessa." Muotokuva lähentelee saksalaista rouva- ja äitityyppiä, kuitenkin ehkä sillä rajoituksella, että saksalaisessa naisessa yleensä lienee enemmän sentimentaalista liikatunteilua kuin rouva Goethessä.

Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi v. 1731 vanhasta kunnianarvoisesta, vaikka verraten varattomasta frankfurtilaisesta porvarisuvusta. V. 1747 valittiin hänen isänsä kaupungin korkeimmaksi virkamieheksi, elinkautiseksi pormestariksi ja ylituomariksi. Keisari Kaarle VII halusi hänet aateloida, mutta pormestari kieltäytyi kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain taakkana. Pormestarin tytär kävi tavallisen kansakoulun ja sai sitä paitsi opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Hän ei koskaan oppinut aivan virheetöntä oikeinkirjoitusta (mikä käy selville hänen kirjeistään), mutta sensijaan avasi varmaan hänen lapsuutensa kansanvaltainen kasvatus hänelle tavallista laajemmat näköalat ihmisten ja yhteiskunnan elämään ja hävitti hänessä paljon sellaisia ennakkoluuloja, joista ranskalaisten kotiopettajattarien kasvattamat aatelisneitoset eivät suinkaan olleet vapaita. Kun varakkaan räätälin poika ja lakimies Johann Caspar Goethe, joka oli hankkinut itselleen "keisarillisen raatiherran" arvonimen, kosi Elisabethia, ylipormestarin tytärtä, tapahtui se sentähden, että hän tulevan vaimonsa avulla pääsisi yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan asemaan ja virkatoimeen. Ylipormestari Textor antoi suostumuksensa — tyttären mielipiteen tiedusteleminen ei kuulunut ajan patriarkaalisiin tapoihin. Elisabeth oli naimisiin mennessään seitsemäntoistavuotias, hänen miehensä kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Caspar Goetheä kuvataan ankaraksi ja jäykäksi herraksi. Hänen suuri elämyksensä oli kolmenkymmenen vuoden iässä suoritettu Rooman-matka, josta näkyvänä muistutuksena olivat hänen kotinsa seiniä kolistavat kartat, kuparipiirrokset ja pienet marmoripatsaat. Varakkaana, riippumattomana miehenä vetäytyi hän syrjään julkisista toimista ja kulutti aikaansa m.m. sepittelemällä italiankielellä kuvausta Roomanmatkastaan. Hänellä oli jonkun verran soitannollisia taipumuksia, mutta hänen mielikuvituksensa oli hedelmätön ja kuiva. Hänen iloton ja ankara luonteenlaatunsa ilmeni perheen keskuudessa painostavana kotityranniutena, joka lienee pannut usein nuoren rouvan synnynnäisen hyväntuulisuuden kovalle koetukselle. Vuoden avioliiton jälkeen syntyi heidän ensimäinen lapsensa, joka sai nimen Johann Wolfgang ja joka teki Goethen nimen yhdeksi kaikkein tunnetuimpia nimiä maan päällä. Seuraavana vuonna syntyi tytär Cornelia, ainoa pariskunnan lapsista, joka, paitsi Wolfgangia, jäi elämään sivu varhaisimpien lapsuusvuosien.

Nerothan ovat aina jossakin mielessä käenpoikia lapsuutensa kodissa: he kasvavat pian vanhempiaan suuremmiksi ja ikäänkuin vavahduttavat, vaistomaisessa pyrkimyksessään avarampaan maailmaan, kotinsa perustuksia ja seiniä. Nuoren Johann Wolfganginkin suhde kylmään ja ankaraan isään tuli pian katkeraksi, melkein vihamieliseksi. Sensijaan olivat äidin ja pojan välit mitä läheisimmät ja säilyivät sellaisina läpi elämän. Rouva Goethe taisi mielikuvituksellaan eläytyä jo varhain poikansa maailmaan, ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa ja suojella häntä isän liian ankaralta kädeltä: "Minä ja Wolfgangini vedimme aina yhtä köyttä. Olimme molemmat nuoria. Ikäeromme ei ollut niin suuri kuin hänen ja isän välillä." Äitinsä johdolla perehtyi Johann Wolfgang leikkien salaisuuksiin, oppi seurapelejä ja ennen pitkää suuren määrän käytännöllistä elämänviisautta. Äidin mielilauseiksi mainitaan usein seuraavat kaksi, jotka epäilemättä sivuavat läheltä sitä elämänkatsomusta, mikä ainakin miehuuden voimakkaampaan aikaan oli keskeisintä myöskin Goethelle: "Kokemus synnyttää toivoa" ja "Opi elääksesi, elä oppiaksesi".

Rouva Goethe joutui poikansa kautta tuttavuuteen mitä erilaisimpien taiteellisten, kirjallisten ja ruhtinaallisten henkilöiden kanssa ja kaikki ihastuivat säännöllisesti elämäniloiseen ja viisaaseen frankfurtilaisrouvaan, ja satunnaista tutustumista seurasi usein pitkä kirjevaihto. Senkin jälkeen kuin Johann Wolfgang jo oli poissa kotoa, Weimarissa, oli rouva Goethen koti usein "maasta kattoon asti täynnä kaunosieluja". Varsinkin tuli weimarilaisten tavaksi tehdä pyhiinvaellusretkiä Frankfurtiin, Goethen lapsuudenkotiin. Talon isäntä, joka muutamien vuosien väliajoilla seuranneiden halvauskohtausten jälkeen kuoli v. 1772, oli seurassa harvasanainen ja sulkeutunut, mutta rouva Goethellä riitti sen sijaan ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja elämäniloa kaikille. Aina ritarillinen Wieland vihki talon "Casa santaksi" (pyhäksi taloksi) ja kertoili Weimariin palattuaan: "Aja-rouva on kaikkien naisten kuningatar." Herttuatar Anna Amalie, Goethen ystävän ja suosijan Karl Augustin äiti, kävi hänkin "Casa santassa" ja hänen ja rouva Goethen välille rakentui sydämellinen, kestävä ystävyys. "Kun herttuatar saa kirjeen Aja-rouvalta, niin ei hän muusta puhu, on kuin hänelle olisi tapahtunut suuri onni", kirjoitti Wieland Merckille. Myöskin Karl August tutustui rouva Goetheen. Kiitoskirjeensä käyntinsä jälkeen frankfurtilaisrouvan kodissa alkaa hän tuttavallisilla sanoilla: "Rakas Aja äiti!" Myöskin useat muut Goethen tuttavat puhuttelivat rouva Goetheä yksinkertaisesti äidikseen. Preussin kuningas ja kuningatarkin osottivat suurta huomaavaisuutta "rouva neuvosta" kohtaan, muita ruhtinaallisia henkilöitä mainitsematta.

Useat ulkomaalaisetkin, joiden tietoisuuteen Goethen maine oli tunkeutunut, osottivat kunnioitustaan myöskin hänen äidilleen. Heidän joukostaan mainittakoon vain saksalaisen kulttuurin hieno tuntija, madame de Staël, jonka kunniaksi ylhäiset frankfurtilaisrouvat panivat toimeen suuren juhlan. Goethen äiti, joka oli pukeutunut loistavimpaan pukuunsa, oli tilaisuutta varten ripustanut Preussin kuningattaren lahjoittamat käädyt kaulaansa ja piteli kädessään kultarasiaa, johon oli maalattu hänen poikansa pienoiskuva (!). Rouva Goethe tervehti vierasta arvokkaasti ja lausui niin suurella äänellä, että se kuului yli koko salin: Je suis la mère de Goethe! (Minä olen G:n äiti.) Epäilemättä lankeaa pieni huumorin säde tällaisessa kuvaelmassa yli rouva Goethen frankfurtilaisen arvokkuuden. Voimme otaksua, että ranskalainen kirjailijatar taisteli pientä hymyä vastaan niiatessaan Aja-rouvalle.