Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa", joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison, mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea — vaikka varmaan aiheettomammin — samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa. Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. — Hänen tunteensa Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija." Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen, ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.

Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät. Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa; miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen, mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin. Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia, johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.

Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt luonnoksen.

Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot, joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne, mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea. Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.

GOETHE SOTAKIRJAILIJANA.

Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus", kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista" mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle, joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja, mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen, asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe, jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen, kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen — tuskin muuta. Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa, hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi. Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana, epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys, joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."

Goethen suhteesta sotaan voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä "rauhan lapsi" — täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen, haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa, millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen mielestään toisia teitä.

Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792, 43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa, jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat, täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä, Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa 27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.

Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen, joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos Kampagne in Frankreich (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.

Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että "Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon. Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus, joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty pitämään sitä todellisena päiväkirjana.