Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut! Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta" ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan. Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan. Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään, mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä, milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita. Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle vierasta.

Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta, että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää, mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."

Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista — ehkä sentähden että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin kysyntä — ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan, jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä. Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.

Saksalaisten sotaretki Ranskaan kääntyi Valmy'n taistelun jälkeen heidän ratkaisevaksi tappiokseen — siitä huolimatta että saksalaisia ja heidän liittolaisiaan johti aikakauden suurin strateegi, Braunschweigin herttua Karl Ferdinand, ja siitä huolimatta, että heidän mieslukunsa, ainakin alussa, tuskin oli pienempi kuin ranskalaisten. Valmy'n taistelun jälkeen oli Goethe lausunut profeetalliset sanat: "Tällä hetkellä ja tässä paikassa päättyy ajanjakso maailmanhistoriassa." Valmy'n voitolla Ranskan vallankumous tavallaan kruunasi itsensä. Se osottautui paljon voimakkaammaksi kuin saksalaiset olivat laskeneet.

Kukaan ei kantanut saksalaisten tappiota keveämmin kuin Goethe. Pakolliselta sotaretkeltään palasi hän takaisin Weimariin runottariensa pariin ja eli taas pian keskellä kuohuvaa luomiskautta.

GOETHE JA NAPOLEON.

Goethe ja Napoleon tapasivat toisensa vain lyhyinä hetkinä kahden päivän aikana, mutta heidän kohtauksensa jätti molempiin lähtemättömän vaikutelman. Ja jo paljon ennen mieskohtaista tapaamistaan olivat nämä aikakautensa suurimmat henget askarrelleet toistensa mielikuvituksessa.

Heidän kohtaamisensa tapahtui lokakuussa 1808. Molemmat maailmanvalloittajat olivat silloin voimansa kukkuloilla. "Faustin" runoilija oli jo tosin lähes kuusikymmenvuotias, mutta hänen luomiskykynsä ei ollut vielä herpaantunut ja hänen älynsä ja henkinen näköpiirinsä olivat laajemmat ja kirkkaammat kuin koskaan. Suurella itsekurillaan oli hän kehittänyt kaikki voimat persoonallisuudessaan kukkaansa ja hedelmäänsä. Faust-tarina eli viimeistä kypsyys-kauttaan hänen sielussaan. Myöskin Napoleonin tähti loisti korkeimmillaan. Jenan ja Auerstädtin laakerit olivat vielä tuoreet ja yhä uusia tuntui voitonjumalatar tarjoilevan suosikilleen. Saksalaisten runoilijaa ja ranskalaisten keisaria erotti toisistaan paitsi rodun, luonteen ja elämänalan suunnatonta erilaisuutta, myöskin iässä kaksi vuosikymmentä. Mutta se mikä heitä yhdisti merkitsi sittenkin enemmän: nerous, luova persoonallisuus. Molemmat olivat he yksin kansansa keskuudessa, molemmat olivat maailmankansalaisia, molempien taistelunäyttämönä oli koko ihmiskunta. Molemmissa oli mitä suurimmassa määrässä sitä sielullista ainesta, josta Nietzsche myöhemmin runoili "yli-ihmisensä".

Napoleonin seuralainen Egyptinretkellä (v. 1798) Bourrienne on julkaissut luettelon niistä kirjoista, joita silloisella kenraali Bonapartella oli mukanaan henkisenä asestuksenaan. Näiden kirjojen joukossa, uuden ja vanhan testamentin sekä koraanin rinnalla, tapaamme myöskin Goethen "Wertherin". Kaikkiaan oli Napoleon seitsemän kertaa lukenut "Wertherin", ja myöskin muita Goethen luomia mainitaan hänen seuranneen tarkkaavaisuudella. Meistä nykyajan lapsista, joista Goethen nuoruudenromaanin rococorakkaus helposti tuntuu jo väljähtäneeltä, saattaisi näyttää selittämättömältä sellaisen voima-luonteen kuin Napoleonin kiintymys "Wertheriin", jollemme muistaisi, että tämä tunteellinen romaani oli aikakauden hengen mukainen ja että se varsinkin Ranskassa, missä Rousseau'n "La nouvelle Heloïse" oli avannut sille tietä, tapasi ilmestyessään yleistä vastakaikua. Että Napoleonin tuttavuus "Wertherin" kanssa ei kuitenkaan ollut mitään ajan kirjallisen muodin aiheuttamaa velvollisuus-lukemista, vaan että hänellä oli romaaniin mitä persoonallisin suhde, se käy ilmi m.m. hänen keskustelustaan Goethen kanssa tästä teoksesta.

Edellisessä kirjoituksessa "Goethe sotakirjailijana" mainitsimme Goethen kielteisestä suhteesta vallankumoukseen, missä hän pääasiassa näki vain sekasorron ja hävityksen. On syyllä sanottu, ettei hän ymmärtänyt niitä aatteita, jotka muodostivat sellaisen kansanliikkeen kuin Ranskan vallankumousnäytelmän taustan, ennen kuin ne ruumiillistuivat Napoleonissa, josta samalla tuli vallankumouksen päättäjä. Sensijaan herätti kohta hänen — persoonallisuuden suuren tuntijan — mielenkiintoa ja myötätuntoa Napoleonin henkilöllisyys, miehen, joka pian oli täyttävä maailman nimellään. Vanhuutensa uskolliselle puhekumppanille Eckermannille tunnustaa Goethe usein Napoleon-ihailuaan, sanoen m.m. olevansa onnellinen siitä, että oli saanut elää Napoleonin aikana. Niinikään puhuu hän usein valloittajakeisarista luovana nerona, tuntuupa monista hänen lausunnoistaan käyvän ilmi, että hän piti Napoleonia omassa ajassaan ainoana vertauskohtanaan, jopa suorastaan hengenheimolaisenaan.