Syksyllä v. 1808 piti Napoleon Erfurtissa liittolais- ja vasalliruhtinaittensa kanssa neuvotteluja, joihin Weimarinkin herttuan, Goethen ystävän ja isännän, oli saavuttava. Runoilija seurasi herttuan toivomuksesta tämän mukana. Napoleon sai eräältä ministeriltään tietää, että Goethe oli kaupungissa ja lähetti hänelle kohta sanan saapua luokseen.

Kun Goethe astui Napoleonin huoneeseen, istui keisari paraikaa aamiaispöydässä. Napoleon nosti silmänsä, katsoi kauan sisääntulijaan ja lausui historiallisiksi käyneet sanansa: Vous êtes (toisten mukaan: Voilà ) un homme! — Te olette mies! Läsnä oli vastaanotossa myöskin kenraali Daru, jolle Napoleon, keskustelussaan tavantakaa sanantuojien keskeyttämänä, saneli silloin tällöin määräyksiään. Ensin johti keisari puheen Goethen näytelmiin ja myöhemmin "Wertheriin". Hän huomautti runoilijaa siitä, että tämä oli perustellut Wertherin itsemurhan, paitsi onnettomalla rakkaudella, myöskin loukatulla kunniantunnolla, liittäen siten perusteluunsa pääaiheeseen nähden asiaankuulumattoman tunteen. Erästä toistakin kohtaa romaanissa suvaitsi keisarikriitikko arvostella, heikkoutta, johon nähden Napoleonin arvostelu Goethen omien sanojen mukaan oli erinomaisen sattuva. Mikä tämä kohta oli, sitä ei Goethe suostunut kertomaan edes Eckermannille tämän nimenomaisesta pyynnöstä. Syistä, joita ei tunneta, arkaili Goethe luovuttaa tätä Napoleonin arvostelua suuren yleisön tietoon. Senjälkeen liukui keskustelu taas näytelmiin, joista Napoleon Goethen kertoman mukaan lausui painavia huomautuksia. Kohtalotragedioista puhuen sanoi keisari m.m.: "Mitä tekee meidän päivinämme kohtalolla? Politiikka, se on kohtalo." Vielä koski puhe Goethen mieskohtaista asemaa sekä Weimarin hovia. Tavantakaa ilmaisi keisari mielihyväänsä Goethen vastausten johdosta sekä nauroi sydämellisesti hänen leikilleen. Kaikkiaan oli vastaanottoa kestänyt noin tunnin ajan. — Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen nimitettiin Goethe Ranskan kunnialegioonan jäseneksi.

Noin viikon kuluttua tapahtui Goethen ja Napoleonin toinen kohtaus, jota kesti jonkun verran kauemmin. Napoleon vieraili Weimarin hovissa, missä eräänä iltana sen jälkeen kuin keisarin omat näyttelijät olivat Goethen ja Schillerin teatterissa esittäneet Voltairen näytelmän "Caesarin kuolema", pidettiin tanssiaiset. Napoleon kutsui tanssin aikana Goethen rinnalleen ja puhui hänen kanssaan m.m. illan kappaleesta. Tällöin sanoi keisari: "Vakavan näytelmän tulisi olla kouluna ruhtinaille ja kansoille; sillä se on tavallaan historiankin yläpuolella… Teidän olisi pitänyt kuvata Caesarin kuolemaa, suurpiirteisemmin kuin Voltaire, näyttää maailmalle, kuinka onnelliseksi hän olisi sen tehnyt, jos hänelle olisi annettu tarpeeksi aikaa suurten suunnitelmiensa toteuttamiseksi." Tuntematonta on, mitä Goethe tähän vastasi. Varmaa sensijaan on, että hän olisi voinut kertoa jo neljäkymmentä vuotta sitten ylioppilaana Strassburgissa hautoneensa Caesar-aihetta. Varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän ollut siinä määrin ympäristönsä myrsky- ja kiihko-mielialan lumoissa, että hän oli juhlinut Brutusta, murhamiestä, mutta pian oli hänestä kehittynyt Caesarin innokkain ihailija. Suunnitellusta näytelmästä syntyi kuitenkin vain pieniä katkelmia ja yksityisiä vuorosanoja. Seisoessaan nyt silmästä silmään Napoleonin kanssa ei hän varmaankaan voinut olla tuntematta miehuus-ikänsä Caesar-ihannetta. Illan kuluessa sanoi Napoleon vielä Goethelle: "Teidän täytyy tulla Parisiin! Vaadin sitä teiltä ehdottomasti. Siellä saatte avaramman katseen maailmaan. Sieltä löydätte yllinkyllin aiheita runouteenne." Tunsikohan Saksan suurin runoilija hetken ajan kiusausta noudattaa tätä ranskalaisten keisarin kutsua? Weimar oli itse asiassa pieni pesä, mutta Parisi oli maailman pääkaupunki ja historiallisten tapausten keskus. Schillerin ja Herderin kuoleman jälkeen oli hän jäänyt henkisesti yksinäiseksi — houkutteliko häntä ajatus päästä elämään Napoleonin läheisyydessä, tulla samaan asemaan Tuillerioissa kuin hänellä oli ollut pienen Weimarin hovissa? Tätä kaikkea emme tiedä. Varmaa on, että jos tämä houkutus hänessä syntyi, se pian taas hälveni. Goethe jäi Weimariin, missä hän oli vähitellen kypsyttänyt, toisen toisensa jälkeen, suuret runoteoksensa ja missä hän persoonallisuutensa voimalla oli luonut ympärilleen oman henkisen ilmakehänsä, hedelmällisimmän mitä Saksassa oli olemassa. Häntä eivät suinkaan pidättäneet noudattamasta keisarikutsua kansalliset ennakkoluulot tai isänmaanrakkaus — tunne, joka Goethessä oli hyvin heikosti kehittynyt — vaan ehkä juuri ensi sijassa hänen erinomainen tarpeensa varjella persoonallisuuttaan kaikilta häiritseviltä ulkonaisilta vaikutuksilta ja vaaroilta. Hän varmaan sisimmässään, huolimatta siitä kiintymyksestä mitä hän tunsi useita puolia kohtaan ranskalaisessa kulttuurissa, oudoksui sitä uutta maaperää, johon hänen, 60-vuotiaan, olisi ollut juurruttava Napoleonin pääkaupungissa.

Paitsi näitä kahta kertaa eivät Goethe ja Napoleon tavanneet toisiaan mieskohtaisesti, mutta sensijaan elivät he kyllä usein toistensa ajatuksissa. Kun Napoleon kolme vuotta heidän kohtauksensa jälkeen, kärsittyään Venäjällä hirvittävän tappionsa, saapuu yksinäisellä retkellään Europan läpi Weimariin, missä muutetaan hevosia hänen rekensä edessä, muistelee hän Goetheä ja kehoittaa paikalle saapunutta Ranskan lähettilästä viemään runoilijalle hänen terveisensä. Goethe puolestaan joutui heidän tapaamisensa jälkeen siinä määrin Napoleonin persoonallisuuden lumoihin, että yksin sellaisetkin teot, joista historia yleensä on Napoleonia tuominnut, kuten Enghienin herttuan mestaus, tuntuivat hänestä oikeutetuilta "varoittavina esimerkkeinä kansalle, joka kaikkialla sekaantuu häiritsevästi neron suunnitelmiin". Se tunnustus, jonka Napoleon oli hänelle antanut, painoi hänen mielessään enemmän kuin koko muun maailman moite tai kiitos. Hänestä tuntui, niinkuin hän sanoi, kuin jos Napoleon olisi pannut pilkun i'n ylle hänen elämäntyössään. "Suurin äly mitä maailma milloinkaan on nähnyt", kirjoitti hän Napoleonista v. 1815 Boisserée'lle, ja Saksan kansan ja pikkuruhtinasten noustessa taisteluun Napoleonia vastaan sanoi Goethe kylmyydellä, jonka saksalaiset vieläkin tuntevat pienenä okaana Goethen kunniaseppeleessä: "Heidän touhunsa on turhaa, mies on heille liian suuri." Ja vielä vanhuudessa retkeilivät Goethen ajatukset usein St. Helenan vangin luo, jota hän keskusteluissaan Eckermannin kanssa vertasi hengen suuruudessa milloin Rafaeliin, milloin Shakespeareen, milloin itseensä. —

Suurten ulkonaisten tapahtumain, sotien ja vallankumousten keskellä eläen, kuten me nykyhetken ihmiset elämme, saattaa tuntua vähäpätöiseltä, historiallisten tapausten ryöppyävään mereen hupenevalta mitättömyydeltä kahden suuren persoonallisuuden kohtaus keskenäisessä ymmärtämyksessä, olipa että nämä henkilöt olivat rotunsa ja ajankohtansa hallitsevimmat ja edustavimmat. Mitä merkitsevät yksilöt silloin, kun suuret kansat ovat liiketilassa, mitä merkitsevät persoonallisuudet ja kaikki inhimillinen viisaus silloin, kun sokeat aseet ja intohimot puhuvat! Tällainen arvostelu on kuitenkin varmaan liian perustelematon ja pikainen. Historia, joka toisinaan tuntuu tekevän veristä pilkkaa kaikesta yksilöllisestä ja inhimillisestä suuruudesta, antaa meidän sentään toisin ajoin aavistaa, ettei persoonallisuuden kehitys, kukka ja hedelmä mene maailmankaikkeudelta hukkaan, vaan että väin sitä tietä, hitaasti ja arkaillen, ihmiskunnan kehitys kiertyy eteenpäin. Sodat ja vallankumoukset menevät, persoonallisuudet jäävät. Keskellä sodan ja hävityksen vedenpaisumusta pelastavat persoonallisuudet, niinkuin muinoin Noa arkkiinsa, omassa henkilöllisyydessään elämän, luovan elämän häviöltä. Heidän elämäntyönsä kätkee ihmiskunnan kehityksen siemenen iäti itukykyisenä ihmiskunnan tulevia toukoja ja elonkorjuita varten.