Lukija voi Vita nuovan sivuilta seurata, miten tästä ujosta pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa, sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.
Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.
Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. Vita nuovassa tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot — Goethe, Musset, Heine — ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen gloria -melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.
II
ERÄS RUNO RAKKAUDESTA. HEIDENSTAMIN "LAPSUUSYSTÄVÄT".
Ruotsin runous on tuskin Tegnérin ja Stagneliuksen jälkeen synnyttänyt merkillisempää teosta kuin Werner von Heidenstamin toinen kokoelma Dikter (1895) — runoteosta, jossa yhtyisi yhtä voimakas ja kuuma inspiratsioni yhtä ilmehikkääseen ja vavahduttavaan suggestiiviseen muotoon. Tuskin edes Frödingin lyyrillinen kaipuu-melodia laulavine rytmeineen avaa meille yhtä inhimillisesti rikasta maailmaa kuin Heidenstamin miehuusiän ajatuskylläinen, ankarien vastakohtien, resignatsionin ja uhman, hartauden ja kynismin välille jännittyvä runous syvällisille aforismeineen elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja jumalista, aistillisuudesta ja asketismista, rakkauden unelmasta ja rakkauden todellisuudesta. Millä pyörryttävillä huipuilla liikkuukaan esim "Malatestan aamulaulu", tuo merkillinen runo, joka kaiken kyynillisyytensä ohella sisältää säveliä, jotka ovat kuin hapuilevia katkelmia uuden, tunnustuksettoman ajan ylpeästä virrestä! ja kuinka rohkean synteesin onkaan runoilija saavuttanut pakanallisesta epikurolaisuudesta ja kristillisestä maailmankieltämisestä runossa, jossa hän panee Pirun tunnustamaan Kristukselle:
Jag säger dig, vandrandre mästare, du är större än jag som frestare!
Mainittujen runojen rinnalla — niihin voisi vielä lisätä "Jairin tyttären" ja "Yhdeksänvuotisen rauhan" — on "Lapsuusystävät" Heidenstamin toisen kokoelman huippuja — runo, jota ei unohda se, joka kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan sen omistanut. Se on aito heidenstamilainen tuote, punottu monista säikeistä, romanttisen ironian, kyynillisen naturalismin, radikaalisen epäilyksen ja surumielisen haaveen, se on yht'aikaa epiikkaa ja lyriikkaa, tunnelma- ja mieterunoa. Niinkuin usein Heidenstamin runous, on se rakenteeltaan oikullisen mielivaltainen, pinnaltaan melkein jäyheän karu ja näköään itseään vastaansanova. Se piste, missä runoelman ristiriitaisilta tuntuvat ainekset yhtyvät, on jotenkin syvällä eikä ehkä heti lukijan saavutettavissa. Mutta jokainen joka on tuntenut yhteyden tämän runoelman eri ainesten välillä on varmaan myös tuntenut, että "Lapsuusystävät" on Heidenstamin persoonallisimpia runoja. Tämä runo antaa eräitä karakteristisia piirteitä pohjoismaiden runoilija-nestorin kirjailijaprofiiliin.
Sanoimme että "Lapsuusystävät" on punottu monista eri säikeistä — me voisimme myös puhua eri kerrostumista, joista tämä runo on rakentunut ja joita vielä voimme helposti erottaa. Yhdessä läpileikkauksessa tapaamme tässä runoelmassa tyypillisen novelliaiheen. Lyhyesti kerrottuna on se seuraava: Kahden aatelisen naapuritalon nuoret, poika ja tyttö, jotka pienestä pitäen ovat ottaneet osaa yhteisiin leikkeihin, vaihtavat sormuksia ja lupaavat ikuista uskollisuutta. Tyttö on poikaa vuotta vanhempi. Heidän syntymävuosissaan piilee tragiikan siemen. Poikanen näkee leikkitoverinsa astuvan suveen jo silloin kun hän itse vasta tuntee saapuneensa keväimeensä. Ja välähtäen iskee häneen jo tällöin ajatus, että hänen lapsuusystävänsä ja rakastettunsa on syntynyt vuosikymmentä liian varhain. Poika lähtee kotoa valloittaakseen itselleen aseman maailmassa, tulee upseeriksi ja elää toveriensa kanssa epikurolaisen nuorenmiehen elämää. Sisimmässään on hän kuitenkin säilyttänyt lapsuusystävänsä kuvan ja vuosien päästä saapuu hän kotiaan noutaakseen sieltä lapsuutensa morsiamen. Heidän sydämensä hakevat yhäti toisiaan, mutta aika on tullut erottavaksi muuriksi heidän väliinsä. Morsian näkee tämän vielä selvemmin kuin sulhanen ja kesken kartanon kiireisiä häävalmistuksia antaa hän lapsuutensa ystävälle takaisin tämän sormuksen. Hän tuntee olevansa liian "vanha".
Tämä runoelman eepillinen runko muodostaa, kuten näkyy, verraten tavallisen novelliaiheen. Niin psykoloogisesti oikea ja hieno kun se onkin, voimme kuitenkin sanoa, ettei runoelma ole sitä varten syntynyt. Lyyrikko, mitä Heidenstam pohjaltaan ja ennen kaikkea on, käyttää tätä kertovaa juonta omia tarkoituksiaan varten, omaa rippiään varten, jos niin saa sanoa. Olisi etsittyä mennä arvailemaan, että runoilijalla olisi itsellään ollut joitakin runoelman kertovaan juoneen verrattavia mieskohtaisia kokemuksia. "Lapsuusystävien" persoonallinen aines on etsittävä toiselta taholta — se on siinä tavassa, millä runoilija asettaa näkyviimme rakkauden olemuksen. "Lapsuusystävät" on filosoofispsykolooginen runoelma. Se on eräässä mielessä varsin syvällinen runoilija-rippi. Kuinka yksinäislaatuinen, melkein Lucretiukseen verrattava onkaan sen vivisektsionia muistuttava kylmäverisyys suhteessa rakkauteen! Me voimme tavata suurimpienkin lemmenlyyrikkojen, myöskin Catulluksen ja Musset'n kiroamassa rakkautta, mutta heidän sadatuksensakin vain todistavat, että he olivat uskovia rakkauden asioissa. Sitä voimme tuskin sanoa runoilijasta, joka on kirjoittanut "Lapsuusystävät". Mutta päästäksemme Heidenstamin runoelman ytimeen on meidän alistettava se erittelyn alaiseksi.