Runoelma alkaa tunnelmallisella, realistisesti väritetyllä interiöörillä talvisten nietosten keskellä värjöttävästä aatelisesta kartanosta:
Oli ilta ja talossa pelattiin, oli kortteina haaltuneet albumikuvat ja makeisissa maksettiin. Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat ne hehkui, pellit raollaan, Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan, ja kuulunut ykskään kulkunen ei keskeltä syväin nietosten. Kolme vanhaa sisarta perinyt oli kartanon. Näin oli leikkinyt isoäidin he aikaan jo harmajaan ja naittaneet korteilla tuttaviaan. Joka kuvalta mikä käteen tuli, he hiljaa toisiaan tuuppaeli, nimen mainitsi, hymyyn huulet suli, kädet myssynnauhoja hypisteli.
Vanhin sisarista on runoelman romaanin sankaritar. Kesken sisarten keveitä puheita antaa hän korttinsa vaipua ja syventyy muistelemaan oman nuoruutensa aikaa. Hänen "romaaninsa" elpyy hänen mielessään eri vaiheineen. Hän muistaa ajan, jolloin hän ja hänen ystävänsä vielä olivat aivan nuoria ja jolloin heidän suhteensa tragiikka vasta oli hämärästi aavistettu — hän muistaa myöskin sen ajan, jolloin hänen ystävänsä lähti maailmalle kannuksiaan voittamaan. Tässä kohden tulee runoon merkillinen kompositsioni-virhe, niin karkea, että se voisi kaataa heikomman runon kuin "Lapsuusystävät". Runoilija antaa nim. vanhan aatelisneitosensa muistelmissa elää myöskin miehisen sankarinsa kokemukset. Viimeksimainitun kokemukset ovat kuitenkin sitä laatua — kuten saamme nähdä — että on psykoloogisesti täysin uskomatonta, että pitsimyssyinen vanha neiti olisi voinut niitä kuvitella. Mutta toiselta puolen ovat juuri nämä miehen rakkauselämän kokemukset runoelman psykolooginen akseli. Virhe, jonka runoilija itselleen sallii, on tavallaan todistuksena siitä, kuinka tärkeänä hän on pitänyt juuri niiden esillesaamista.
Runoelman miehinen sankari löytää seikkailullaan maailmassa itsensä eräänä yönä sateiselta kadulta. Hän on juuri henkensä kaupalla kavunnut alas nuoren paronittaren ikkunasta. Hän katsoo ympärilleen autiota tulvehtivaa katua ja ajattelee:
Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa. Kun vihitylleen hän valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa. Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen.
Jos jo rakkauden ensi herääminen nuoren tytön rinnassa on kytketty valheeseen, niin riistää runoilija siltä sen kaikissa vaiheissa kaiken ylevyyden ja kauneuden:
Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin.
Ja ikäänkuin tahtoen polemisoida kaikkia vastaan, jotka ovat laulaneet rakkauden kunniaa, antaa hän rakkauden "olemuksesta" seuraavan kammottavan groteskin kuvan:
Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heit' innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä rakkauden sisin on olemus muistaa. Se on pieni hiipivä rottanen, joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki, niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen.
Säkeet, joissa runoilija sanoo, että rakkauden pelkkä näkeminenkin herättää eloon kaiken alhaisen, ovat näissä riveissä syvennetyt. Rakkaudelle on annettu ruumiillinen muoto: inhottavan nakertajan. Rakkaus esitetään eetillisesti ja esteettisesti ala-arvoisena, hyljeksittävänä, valheellisena ja rumana. Jumalten vuorella edustaa Venus maalaiskoreaa Tyhmyyttä. Hänen kuumaverisyydessään ei tunteilla ole mitään sijaa: