Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
Riisuessaan näin rakkauden jumaluudelta kaikki eetilliset ja esteettiset ominaisuudet, riisuu runoilija häneltä myöskin kaikki intellektuaaliset. Hän kuuluu niihin vaaleihin kaunottariin, jotka ovat kuin suolaton leipä ja jotka seurassa sanovat suurimman tyhmyyden. Hänellä ei ole mitään valintaa, ei esteettistä eikä intellektuaalista:
Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin vuoteeseen. Hän ajatuksista vähät antaa!
Kaikki hienotunteisuus Cypron jumalattareen nähden on hukkaan heitettyä vaivaa. Häneen tehoaa aivan toisenluontoinen menettely:
Ota hansikas pois, ja Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaille naista — sen leikin tuo tuntee naikkonen.
Selvää on, että rakkaudella tässä mielessä on riistetty kaikki inspiratoorinen merkitys. Se suuri, henkisiä arvoja luova Eros, josta puhutaan Platonin "Pidoissa", ei ole etäisintäkään sukua tälle cyprolaiselle kaunottarelle. Päinvastoin: vain se joka kulkee kylmänä hänen ohitseen voi suorittaa suurtyön maailmassa:
Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan! Työriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin asettaa runoilija lopulta vastakkain rakkauden ja työn, rakkauden illusoorisen, petollisen ilon ja työn todellisen, maailmaa syleilevän riemun. Musset'lläkin, jonka uskontunnustus on kauttaaltaan eroottinen ja joka on sanonut kenties omintansa sanoessaan, että hän on valmis antamaan neronsa yhdestä suudelmasta — Musset'lläkin tapaamme kerran tämän saman ajatuksen. Ripittäessään "Lokakuun yössä" runottarelle rakkaudenpettymystään, puhkeaa hän ylistämään, vastakohtana rakkautensa kokemuksille, työn ja yksinäisyyden päiviä:
Jours de travaill seuls jours ou j'ai vécu! O trois fois chère solitude! Dieu soit loué, j'y suis donc revenu, A ce vieux cabinet d'étude! — — — — — — — — — —
Olemme tulleet "Lapsuusystäväin" kielteisen rakkauspsykologian äärimmäiseen pisteeseen. Vain harvoin lienee runoilijafantasialle lähinnä itsesäilytysvaistoa voimakkain, alkuperäisin inhimillinen vaisto esiintynyt niin lohduttomana kuin Heidenstamille tässä runossa — pohjoismaisessa kirjallisuudessa ei sille varmaankaan ole mitään vertauskohtaa. Strindberg voi herjata rakkautta, mutta jo seuraavassa hengenvedossa on hän katuvainen ja uskovainen, lisäksi sangen mystillisellä tavalla. Ibsen, Hamsun ja Juhani Aho ovat niinikään uskovaisia rakkauden asioissa, vieläpä kaikki sangen hartaita. Luulen että saamme mennä ranskalaiseen dekadenttiin Charles Baudelaire'iin saakka, löytääksemme jotain "Lapsuusystäväin" kaamean rakkauden kuvauksen rinnalle asetettavaa. Hänellä tapaamme sensijaan runsaan kaikupohjan samalle ja ehkä, jos mahdollista, vielä kipeämmälle epäilykselle suhteessa rakkauteen. Useita hänen runojaan voisi siteerata — ehkä luonteenomaisimmat tässä suhteessa ovat "Un voyage à Cythére" ja "L'Amour et le crâne". Cytheralta, rakkauden ylistetyltä saarelta, ei hän löydä muuta kuin symboolisen hirsipuun, jossa hän näkee oman kuvansa riippuvan. Ja kuvitelmassa Amorista ja pääkallosta antaa hän Rakkauden, istuen ihmisyyden päälaella, puhaltaa koreina saippuakuplina ilmaan ihmisaivot, veren ja lihan. Ja jokaiselta ilmaan haihtuvalta kuplalta kuulee hän pääkallon "pyytävän ja valittavan": "Milloin on päättyvä tämä petomainen ja naurettava leikki? Se mitä sinun julma suusi hajoittaa kuplina ilmaan, sinä tunnoton murhamies, on järkeni, vereni ja lihani":