J'entends le crâne à ohaque bulle Prier et gemir: "Ce jeu féroce et ridicule Quand doit-il finir?
Car ce que ta bouche cruelle Éparpille en l'air, Monstre assassin, c'est ma cervelle, Mon sang et ma chair!"
Heidenstam ei runossaan pysähdy tähän radikaaliseen kieltämykseensä suhteessa rakkauteen. Hänen runoelmansa sankaritar, vanha aatelisneiti, jonka muistelmina "Lapsuusystävien" tarina meille esitetään, tuntee ajatuksissaan, todellisuuden pettymyksistä huolimatta, että hänen "suurin muistonsa" vierailee hänen luonaan ja että talviyössä maiden ja merten takaa kaksi kättä on siunaten viipynyt hänen harmailla hiuksillaan. Onko tämä hänen tunnelmansa illusoorinen? Oliko hänen lapsuusystävänsä, runoelman miehinen sankari, joka voimansa päivinä kirosi rakkauden, kuitenkin säilyttänyt siitä haaveellisen muiston, joka vielä vuosikymmenien päästä etsi sitä paikkaa maan pinnalla, missä hänen nuoruutensa morsian eli, kuihtuneena ja vanhana?
"Lapsuusystävät" on ruotsalaisen lyriikan suuria runoja. Se edustaa yhtä poolia tekijänsä rikkaassa tuotannossa, radikaalisen epäilyksen. Tuskin missään Heidenstamin runossa saamme niin vapaasti nähdä siihen kuiluun, jonka yli hänen mielikuvituksensa rakentaa siltoja. Olisi varmaan väärin antaa "Lapsuusystävien" kielteiselle rakkauspsykologialle, jota edellä olemme eritelleet, persoonallisen uskontunnustuksen merkitystä. Ei ole oikein panna yhtäläisyysmerkkiä runoilijan ja hänen runoelmansa sankarin välille. Mutta se inspiratsioni, joka kannattaa rakkauden herjausta "Lapsuusystävissä" on siksi voimakas ja aito, että voimme helposti tuntea runoilijan lainanneen siihen omaa sieluaan. Siinä inspiratsionissa on jotain demoonista, jotain joka vastustamattomasti pysähdyttää lukijan eteensä.
Heidenstamin luonteen miehinen positiivisuus, hänen lämmin inhimillisyytensä, hänen runoilijauskonsa on voittanut "Lapsuusystävissä" piilevän syvän epäilyksen. Hänen viimeinen goetheläinen kokoelmansa Nya Dikter (1915) laulaa omituisesta surumielisyydestään huolimatta elämän ja sen voimien, myöskin rakkauden, ylistystä. Kuinka inhimillisesti myönteinen, kuinka goetheläinen onkaan esim. "Sodanjumalan" rakkauspsykologia! Me voimme antaa tälle positiiviselle elämän-uskolle, tälle saavutetulle harmonialle sitä suuremman arvon, kun näemme, minkä kiusauksen, minkä epäuskon se on voittanut. Kun hän panee titaaninsa "Uusissa runoissa" sanomaan, että ne "jotka herjaavat ovat heikkoja, ne jotka ylistävät voimakkaita", niin sisällyttää hän tähän tunnustukseen myöskin Venuksen ja Eroksen, joiden mahtia hän kerran oli niin valtavalla tavalla itse herjannut.
PLATONIN "SYMPOSION" SUOMEKSI.
Platonin "Pidoilla" on oma yksinäinen asemansa ihmiskunnan viisaudenkirjojen joukossa. [ Platon: Pidot (Symposion). Suomentanut Niilo Lehmuskoski. — Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919]. Se sisältää Eroksen, antiikin suuren rakkaus- ja luomiskaipuun lain ja evankeliumin, ja me aavistamme sen sivuilla, varsinkin milloin Sokrateella on sananvuoro, koko sen kauneushurman, joka on synnyttänyt kreikkalaisen muinaisuuden kulttuurin, ihmiskunnan ylpeyden. Tämä kirja on kappale ihmisyyden sydämestä, ja kuinka kauas vuosituhannet ovatkin meidät siitä loitontaneet ja kuinka toisenlainen lieneekin eräissä suhteissa ajatus- ja tuntemistapamme, niin ei tämä kirja ole vieläkään menettänyt tehoaan ihmismieliin. Sen Eroksen mahdin, jota Sokrates "Pidoissa" ylistää, ovat kaikkina aikoina filosoofit, runoilijat, taiteilijat ja rakastavaiset tunteneet ja sitä itse omalla kielellänsä ylistäneet.
"Pidot" kuuluu Platonin miehuusiän tuottoihin, siihen kauteen tekijänsä elämässä, jolloin hänen filosofiansa ydin, idea-oppi, alkoi hänelle selkeentyä. Se on kirjoitettu, kuten muutkin Platonin teokset, vuoropuhelun muotoon ja on siinä dramaattisnovellistinen aines huomattavammalla sijalla kuin useimmissa muissa Platonin dialoogeissa. Se loihtii eteemme kaksi mestarillisesti piirrettyä luonnekuvaa, Sokrateen ja Alkibiadeen, samoinkuin se antaa lukijalle eloisan tunnelman siitä tilaisuudesta, jossa keskustelu tapahtuu ja jossa filosofian ja viinin vaikutus panee mielialan läikkymään.
Tämä tilaisuus on näytelmänkirjoittaja Agathonin luona vietetty pieni jälkijuhla. Talon isäntä on edellisenä päivänä niittänyt teatterissa laakereita ja sen johdosta on jo eilisiltana ystävien kesken palveltu Bacchusta. Tällä kertaa tehdään yhteinen sopimus, että viininjuonti jätetään tavallista vähempään — edellisen päivän juhla oli tässä suhteessa ollut ylen perusteellinen, jopa rasittava — ja kulutetaan sensijaan aikaa keskustelulla. Pienen neuvottelun jälkeen päätetään, että kukin pitää vuorostaan ylistyspuheen Eroksen kunniaksi. Alkibiades ei vielä ole läsnä, mutta sensijaan Sokrates ja Aristophanes sekä joukko Ateenan muita parhaita päitä.
Ensimmäiset puheenvuorot eivät ole erikoisen mieltäkiinnittäviä. Niiden viisaus tuntuu ylen sofistiselta ja onkin Platonin suhtautuminen niihin peitetysti, vaikka samalla selvästi irooninen. Aristophaneen, suuren huvinäytelmärunoilijan lyhemmät vuorosanat sekä varsinkin hänen "puheensa" ovat kuvaavia hänen karkean-koomilliselle laadulleen ja lienevät käsitettävät yritykseksi lyödä leikkiä koko keskusteluaiheesta. Jos pidot olisivat loppuneet siinä, missä Aristophaneen puhe päättyy, olisi Platonin runollinen pöytäkirja niistä tuskin koskaan saavuttanut mitään merkkisijaa maailmankirjallisuudessa. Ensimmäinen ja ainoa, joka todella tuo Eroksen näyttämölle on Sokrates. Kun toisten puheet ovat liikkuneet yleensä vain sukkelissa ja kaunosanaisissa käänteissä, tuntuu Sokrateen sensijaan menevän asian ytimeen.