Filosoofisen-vaatimattomaan tapaansa kertoo Sokrates oppineensa sen, mitä hän puhuu Eroksesta, eräältä Mantinean naiselta, Diotimalta. Rakkaus kauniiseen ruumiiseen ja kauniiseen sieluunkin ovat tämän sokrateslaisen Eroksen alempia asteita, joilta se nousee, yksilöllisestä aina yleisempään, täydellistä kauneutta kohti. Mutta tämä Eros, tämä suurin ja palavin kaipuu on synnyttämisen ja luomisen kaipuuta ja se tavoittelee kauneutta saadakseen siinä luoda, ikuistaa itsensä. Sokrateen Eros on ihmisrinnassa asuva luomispyrkimys, mutta se on samalla pyrkimys kauneuteen, sillä kreikkalainen antiikki tunsi luomisen vain kauneudessa. Se kauneus, jota kohti Sokrateen Eros lopulta kurottautuu, kohoaa viimein kaiken aistimaailman yläpuolelle, häviämättömäksi, ikuiseksi ja muuttumattomaksi, kauneuden ideaksi, joka itseensä hukuttaa ja itseensä sisällyttää kaiken yksityisen ja yksilöllisen kauneuden. Tällä asteella on kauneus myöskin tie totuuteen ja hyveeseen ja vain sille, joka on sen saavuttanut, joka on "oppinut tuntemaan itse kauneuden", on elämä "elämisen arvoista". Sokrateen Eros on ihmiskunnan suuri inspiraattori.

Kuten suomentajakin esipuheessaan huomauttaa, jää Platonilla jonkun verran epäselväksi aisti- ja ideamaailman samoinkuin yksilöllisen ja yleisen kauneuden keskinäinen suhde. Meidän tunteemme puhuu epäilemättä voimakkaammin kuin hänen yksilöllisen kauneuden puolesta, jopa siinä määrin, että voisimme olla valmiit väittämään, että ne, joissa on enimmän Erosta, taiteilijat ja rakastavaiset, etsivät kauneutta ja hurmautuvat siitä juuri sen yksilöllisissä, hetkellisissä, persoonallisimmissa ilmenemismuodoissaan. Pintapuolisesti arvostellen saattaa Platonin yleinen kauneus, kauneuden idea, tuntua kalpealta ja ikävältä, mutta se saa suuruutta ja merkitystä kun ajattelemme sen ikuisuutta kohti jatkuvana perspektiivinä siinä näkökulmassa, jonka yksityinen kauneus on avannut hurmautuneelle sielullemme. Tässä mielessä sisältää Sokrateen kauneusnäky myöskin yksilöllisen kauneuden, vaikka se, kuten ruotsalainen Hans Larsson sattuvasti sanoo, katoaa, ei sammuakseen, vaan hävitäkseen valkean valon voimakkuuteen.

Sokrateen puhe on viimeinen, joka Agathonin pidoissa käsittelee sovittua keskusteluaihetta. Siitä ei myöskään ehdi syntyä mitään väittelyä, sillä ovelle koputetaan ja sisään astuu uusia henkilöitä, ennen kaikkea Alkibiades, joka on vahvasti juovuksissa. Hän kantaa päässään tiheää muratti- ja orvokkiseppeltä, johon hän on ripustanut nauhoja, ja hänen tarkoituksensa on tulla seppelöimään päivän sankarin, Agathonin. Hän ei alussa huomaa, että myöskin Sokrates on seurassa, mutta sen keksittyään seppelöikin hän hänet, ystävänsä ja mestarinsa, ylistyspuheella, joka ei ole turhaan tullut kuuluisaksi kautta aikojen. Tämä Alkibiadeen puhe on "Pitojen" toinen suuri nousu, verrattava Sokrateen puheeseen Eroksesta. Se piirtää ilmielävänä eteemme kuvan Sokrateen koko suuruudesta, filosoofisesta juomaveljestä, joka ei koskaan juopunut, kirkkaasta sielusta, vaatimattomasta ja pelottomasta, viisaasta, joka pani liikkeelle henkisiä voimia, missä hän kulki, ja jonka syvä inhimillisyys lumosi kaikki, jotka tulivat hänen vaikutuspiiriinsä.

Alkibiadeen puheen jälkeen alkaa seura, joka nyt on tullut suuremmaksi, juoda yhä runsaammin, kunnes toinen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain Sokrates näkee selvänä nousevan auringon. Hän jättää seuran, menee Lykeioniin kylpemään ja kuluttamaan päiväänsä lähteäkseen vasta illalla kotia lepäämään. —

Maisteri Lehmuskoski on tehnyt erinomaisella käännöksellään palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle. Mitä barbaareja lienemmekin verrattuna Sokrateen ja hänen ystäviensä seuraan, niin olemme ansainneet saada osaa tästä viisauden ja kauneuden kirjasta omalla kielellämme. "Pidothan" ei oikeastaan ole aivan helppotajuinen teos, se edellyttää jonkun verran antiikin tuntemusta samoinkuin myös jotain tottumusta filosoofiseen ajatustapaan. Olkoon tämän kirjan olemassaolo suomenkielellä puolestaan kehoituksena kumpaankin. Sillä köyhä olisi totisesti jokainen nuoriso, jokainen uusi polvi, jonka keskuudessa ei olisi useita, jotka tuntisivat, kuten Alkibiades, "mieletöntä hulluutta filosofiaan" ja vetovoimaa ja houkutusta Sokrateen viisauden lähteille.

"LÄNSIMAAN PERIKATO".

Suuren maineen, osaksi myöskin taistelun melskeen saattamana on Spenglerin teos lähtenyt filosoofien kotimaasta valloittamaan maailmaa [Oswald Spengler: Der Untergang des Abendlandes. I. Siv. 615. München. 1918]. Sen vaikutuspiiri ulottuu jo, kahden vuoden jälkeen, epäilemättä kauas yli sen linjan, jonka saksalaisten juoksuhaudat maailmansodan aikana leikkasivat Europan maakamaraan. Kaikkialla, ei vähimmin meillä, on Spenglerin teos löytänyt hartaita, innostuneita lukijoita. Huolimatta kymmenien tuhansien suuruisista painoksista on kirja tällä hetkellä Saksassa loppuunmyyty, niin että yksityisistä kappaleista jo maksetaan monikertaisia hintoja. Se seikka, että oppinut, paikoin verraten raskaasti luettava filosoofinen teos voi kerätä ympärilleen näin runsaasti mielenkiintoa on jo itsessään harvinainen, ehkäpä ainokaislaatuinen ilmiö, mutta ei luonnollisesti vielä todista mitään ratkaisevaa kirjan arvosta. Kolmekymmentä vuotta sitten saavutti Julius Langbehn "Rembrandt als Erzieher"-teoksellaan jotenkin samantapaisen nopean yleisömenestyksen, mikä kuitenkaan ei ole estänyt tätä henkevää, vaikka liian yksipuolista ja tendenssimäistä kirjaa vaipumasta lyhemmässä kuin miespolven ajassa melkein täydelliseen unohdukseen. Sen sijaan sai, kuten tunnettu, Schopenhauer odottaa kolmisen vuosikymmentä lukijoita pääteokselleen, joka yhä vielä, sata vuotta ensi ilmestymisensä jälkeen, on kaikkein luetuimpia filosoofisia kirjoja. Spenglerin teokselle on ehkä hankkinut lukijoita myöskin sen hiukan sensatsionelli nimi ja sisältö, joka koko Europan kulttuuriin nähden tuntuu leikkivän Hamletin kuuluisalla vuorosanalla "Ollako vai ei olla…" Mutta pitäen muistissa, että kaikkea todellista ja ansaittua menestystä erottamattomasti seuraa halpahintainen ja arvoton, ei ole myöskään oikein tuomita Spenglerin saavuttaman kirjakauppamenestyksen perustalla hänen ajatuksiansa liian helppotajuisiksi ja köykäisiksi. Se mikä Spenglerin kirjassa on keskeisintä ja voimakkainta, kuuluu epäilemättä parhaaseen, elinvoimaisimpaan, mitä Europassa sodan aikana tai, täsmällisemmin, sodan aattona on ajateltu. On jotain suurisuuntaista siinä, että tämä valtiollis-kansallisessa suhteessa täysin intohimoton, samalla kertaa syvällinen ja korkealta katsova kirja on nähnyt päivänvalon keskellä pienestä vihasta ja katkeruudesta kiehuvaa Europpaa, aikana, jolloin ensimäiset sivistyskansat hämärässä raivossa tekivät kaikkensa tuhotakseen toisensa ja itsensä! On luettava Saksalle kunniaksi, että sen etsivä, spekulatiivinen henki yhä kykenee keskittymään sellaisiin suuriin historian ja luonnon probleemeja syleileviin synteeseihin kuin Spenglerin teoksessa "Länsimaan perikadosta". Mitä yksityisiä heikkouksia ja erehdyksiä tästä kirjasta saattaneekin löytää — monet erikoistutkijat ovat siinä suhteessa tehneet ahkeraa, osaksi myöskin tuloksellista työtä — niin ei kukaan alkuperäisille ajatuksille vastaanottoinen lukija voi kieltää sitä herättävää, näköaloja aukaisevaa vaikutusta, mikä tästä teoksesta säteilee henkisen elämän eri aloille. Se, joka tahtoo tietää ja tuntea, mitä syvällä sairaan maanosamme sydämessä liikkuu, ei voi sivuuttaa tätä vakavaa ja harrasta kirjaa Europan kulttuurin kohtalosta.

Oswald Spengler on alkuaan matemaatikko ja kotoisin Münchenistä. Hänen suuri kirjansa "Länsimaan perikadosta" vie meidät toisinaan matematiikankin maailmaan, mutta yhtä usein eri maiden kulttuurihistorian, kuvaamataiteiden, musiikin, runouden, uskontojen. Hänen tietopiirinsä laajuus ja hänen väsymätön mielenkiintonsa on sukua Goethelle, jolta hän tunnustaa saaneensa hedelmällisimmät herätteensä ja jolta hän on lainannut kirjansa syvälliset mottosanat. Faustin tekijän henkeä on niinikään siinä orgaanisessa maailmankuvassa, jonka hänen? kirjansa esittää ja jonka hän harvinaisella, tekisi mieli sanoa todellisen taiteilijan intuitsionilla osaa elävöittää itselleen ja lukijoilleen. Eikä hänen kunnianhimonsa tähtää vähempään kuin uuden historiankäsityksen luomiseen, maailmankuvan, joka hänen omasta mielestään samalla muodostaa kulttuurimuotona kuolevan Länsi-Europan viimeisen filosofian.

Ei ole helppoa antaa lyhyessä muodossa edes ääripiirteistä kuvaa Spenglerin perusajatuksista, mutta jos se vielä olisi mahdollista, jää kuitenkin selonteossa aina kalpeaksi se persoonallinen elämäntunnelma, joka kuin ilmakehä ympäröi tätä merkillistä teosta ja lainaa sille ehkä sen suurimman viehätyksen. Spengler on lausunut tuon monen mielestä epäilemättä sangen kerettiläisen ajatuksen että historiaa voidaan vain runoilla, — ja itse puolestaan tuntuu hän tahtovan toteuttaa tämän ajatuksen valtavissa yleiskatsauksissaan ihmiskunnan historian vaiheihin.

Voimme sanoa, että Spengler näkee ihmissuvun historian sarjana kohtalodraamoja, joissa kussakin on ollut kysymys jonkun suuren kulttuurin syntymisestä, kehityksestä ja kuolemasta. Syysuhteen laki, olemukseltaan mekaaninen, hallitsee luontoa, mutta ei historiaa, joka on jotakin orgaanista ja jossa syysuhdetta vastaa kohtalo (fatum, nemesis, anankee), käsitteellisesti määrittelemätön, vain intuitiivisesti tajuttava voima, joka vallitsee kaikkea elimellistä elämää, kaikkea, joka on määrätty syntymään ja kuolemaan. Kulttuurit nousevat rajoitetulta maapohjalta, olennaisesti toisistaan riippumattomina elimistöinä, juurtuvat, puhkeavat kukkaansa ja hedelmäänsä, elävät keväänsä, kesänsä ja syksynsä, riutuvat ja kuolevat. Ihmiskunnalla kokonaisuutena ei ole mitään historiaa, ei mitään tarkoitusta eikä aatetta eikä sentähden myöskään mitään yhtenäistä kehitystä. Kulttuureilla sensijaan on kullakin oma ideansa, oma sielunsa, jonka varassa ne elävät ja kukoistavat ja joka antaa niille niiden sisällön ja muodon. Tällaisia suuria, historiaa luovia kulttuureja ovat m.m. Indian, Arabian, Egyptin, Kiinan, antiikin ja länsimaan kulttuurit. Se, joka tahtoo katsoa historiaa todellisessa "kopernikaanisessa" perspektiivissä, ei kiistele näiden kulttuurien etevämmyydestä toistensa rinnalla. Historiankäsityksistä epäoikeutetuin on se, joka katsoo nykyistä länsimaista kulttuuria ikäänkuin summaksi kaikista edellisistä, viimeiseksi renkaaksi pitkässä, yhtenäisessä kehityssarjassa. Jokainen kulttuuri edustaa sisimmässään omaa tahtoa, omaa ethosta ja on sentähden syvemmässä mielessä toiseensa vertaamaton. "Apolloonisen", rajoitukseen pyrkivän antiikin ja "faustisen", rajattomuuteen pyrkivän länsimaan välillä on ylipääsemätön kuilu, joka ilmenee yksinpä siinä tavassa, millä kumpikin käsittää matemaattiset luvut. Nilin ja Ganges-virran varsilla versonnut kulttuuri, samoinkuin Länsi-Intian Maya-kansojen kulttuuri muodostavat niinikään kukin oman suljetun maailmansa omine uskontoineen, filosofioineen ja taidetyyleineen. Kulttuurilla, joka on mennyt hautaansa, ei ole mitään ylösnousemusta. Renessanssi ei merkinnyt antiikin uudelleenheräämistä, vaan oli se sisimmältä olemukseltaan vain faustinen unelma apollonisesta antiikista. Se kulttuuri, jonka perillisiä me olemme, länsimainen kulttuuri, eli gotiikassa luomisvoimaisen keväänsä, löysi renessanssin maalauksessa ja sitä seuranneessa musiikissa täyteläisimmän ilmaisun sielunsa kaipuulle, tuli rokokoossa muoto-siroon, mutta jo henkisesti köyhään syksyynsä ja kuoli luovana kulttuurina Ranskan vallankumouksen aikoihin. Se aika, missä me elämme, on kulttuurin jälkikautta, myöhäissyksyä, verrattavaa aleksandrialaiseen aikaan antiikin sammuessa. Länsimaa potee jo vanhuudenheikkoutta, se jatkaa vielä mekaanisesti olemassaoloaan hedelmättömänä sivilisatsionina, järkeilevänä ja skeptillisenä, ilman tyyliä, ilman suurta tehtävää, ilman uskoa. Yhä tiheämpänä lankeaa jo kuoleman varjo sen tielle ja ennen pitkää sadan, parin sadan vuoden perästä on se näytellyt loppuun osansa ja jättänyt historian näyttämön vapaaksi toisille elinvoimaisemmille, nuoremmille kulttuureille, jotka vielä odottavat aikaansa.