Näin olemmekin tulleet siihen "pessimistiseen" ennustukseen Länsi-Europan kulttuurin kohtalosta, joka sisältyy Spenglerin teoksen nimeen ja josta hän on saanut osakseen paljon syytöksiä. On sanottu hänen esittävän toivottomuuden oppia ja vievän nuorisolta uskon tulevaisuuteen. Lienee kuitenkin lupa kysyä, eikö totuus ole asetettava yläpuolelle kasvatusopillisten näkökohtien, samoinkuin voinee syyllä panna kysymyksenalaiseksi, onko Spenglerin "pessimismi" suurempi kuin esim. kristinuskon, joka niinikään opettaa kaiken maisen katoavaisuutta. Se, joka tarvitsee elämäänsä ja työtänsä varten naivin uskon europpalaisen kulttuurin ikuiseen jatkuvaisuuteen, voi epäilemättä syystä pitää Spenglerin teoriaa vaarallisena atentaattina, kun taas se, joka Goethen kanssa näkee kaiken mikä maan päällä syntyy myös ansaitsevan häviön, ei tunne tätä vaaraa. Se sukupolvi, joka äsken on kokenut maailmansodan kauhut, on toki kyllin karaistu katsoakseen totuutta silmiin.
Toistuvana johtoaiheena tapaamme Spenglerillä Goethe-sitaatin: "Kaikki katoavainen on vain vertaus." Ne suuret kulttuurit, joiden syntymistä, kukoistusta ja kuolemaa hän antaa meidän seurata, ovat nekin tavallaan käsitettävät mahtaviksi vertauskuviksi jostakin niitä ikuisemmasta, joka ei kuitenkaan ole meidän saavutettavissamme ja joka jää meille tuntemattomaksi. Näin saa Spenglerin teos eräänlaisen mystillis-uskonnollisen taustan, joka nähdäkseni on monelta jäänyt huomaamatta sen usein hyvin kouraantuntuvasti bioloogisen käsittelytavan takia, mikä muutoin on Spenglerille ominainen. Ne ajan virrasta nousevat ja siihen jälleen häviävät kulttuurit, jotka kuin sumukuvat tuntuvat häipyvän jäljettömiin, eivät ole kaiken sielullisen viimeinen muoto. Niiden hämärän, ikuisesti rauhattoman pyrkimyksen takana, meidän silmiltämme salattuna, on alkusielu, ikuisesti sielullinen, jossa kaikki kaipuu lepää ja josta kaikki on lähtöisin. "Kaikki katoavainen" saa siinä selityksensä, ilmiömaailman kuvakieli, symboolit merkityksensä, kamppailu leponsa. "Kaikki pyrkimys ja taistelu on ikuista rauhaa jumalassa" — lainataksemme ytimen niistä Goethen sanoista, jotka Spengler on liittänyt kirjansa alkuun:
Und alles Drängen, alles Ringen ist ewige Ruh in Gott dem Herrn.
* * * * *
Kaikki Spenglerin teoksen ajatukset eivät suinkaan ole uusia. Niinkuin eräs suomalainen arvostelija, tri J. E. Salomaa "Ajassa", on huomauttanut, esiintyy jo Lamprechtilla täysin kehittyneenä ajatus kulttuureista itsenäisinä organismeina. Samoin tapaamme myöskin nykyajan pragmatismissa sekä ehkä ennen kaikkea Einsteinin relativiteetti-opissa kosketuskohtia Spenglerin teoriain kanssa. Se mikä Spenglerissä on uutta, hänen maailmanhistorian morfologiansa, muoto-oppinsa, sekä hänen yhdenaikaisuus-taulukkonsa tuntuvat usein liian perustelemattomilta ja rohkeilta ollakseen vakuuttavia. Vaikea on niinikään omaksua hänen käsitystään, ettei mitään olennaista periytyisi kulttuurista toiseen. Mutta joskin hänen teoksensa sekä alkuperäisyytensä että todistusvoimansa puolesta helposti antaa aihetta oikeutettuunkin kritiikkiin, on "Länsimaan perikato" kuitenkin niitä kirjoja, joista jokaisella on erinomaisen paljon oppimista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä suurenmoisesta kyvystä, millä Spengler on osannut tunkeutua eri kulttuurien sieluun. Kuka on niinkuin hän nähnyt egyptiläisen kulttuurin vaikenevan, monumentaalisen suuruuden ja sielunvoiman? Kuka on niinkuin hän osannut nostaa vanhan mykenalaisen kulttuurin esiin raunioistaan ja pannut sen kilpailemaan myöhemmän kreikkalaisuuden kanssa, joka historiallisessa tietoisuudessamme oikeudettomasti varjostaa edelläkäynyttä mahtavaa kulttuurikautta? Kuka on niinkuin hän osannut elävöittää länsimaan suurimman tyylikauden, gotiikan hengen tai kuvata sitä sisäistä yhteyttä, joka on olemassa perspektiivisen maalauksen ja uudemman musiikin välillä? Melkein jokaiselta sivulta Spenglerin kirjassa tapaa hienoja ja syvällisiä huomioita luovan hengenelämän eri aloilta, huomioita, jotka usein salamannopeasti valaisevat laajoja maisemia ihmissuvun historiasta.
Spengler ennustaa kulttuurimme häviötä, länsimaan perikatoa. Itse käsittää hän kirjansa jonkinlaiseksi europpalaisen ajattelun joutsenlauluksi, faustisen hengen viimeiseksi filosofiaksi. Antiikki meni hänen käsityksensä mukaan tiedottomana kohtalostaan kuolemaan, länsimaa sen sijaan kulkee avoimin silmin loppuaan kohti. Epäilemättä on Spenglerin teoksen tunnelma autio ja kolea kuin tunnelma syksyn viimeisinä päivinä luonnossa, kun lehdet jo ovat varisseet ja kuura laskeutuu maille. Mutta tässä autiossa syksyssä on samalla jotain kirkasta ja kuulasta, ikäänkuin aurinko, joka ei enää jaksa lämmittää, jakaisi sitä enemmän kylmää, näköaloja kirkastavaa valoaan. Ja syvällä tässä kulttuurimme syksyssä saatamme aavistaa, kuten jokaisessa syksyssä, tulevien keväiden heikon toivon: unohtuneille haudoillemme, kulttuurimme raunioituneiden muistomerkkien keskelle, joiden merkitystä ja sisältöä kukaan ei enää ymmärrä, nousevat kerran uudet kulttuurit uuteen keväimeen, samalle maapohjalle, jolle levoton faustinen sielu kerran rakensi äärettömyyksiä tavoittelevan, särkyvän unelmansa. Näyttämö jää meidän jälkeemme vapaaksi, historian kohtalodraama alkaa taas alusta.
HERMANN KEYSERLINGIN "MATKAPÄIVÄKIRJA".
Kreivi Hermann Keyserling on Saksassa suurta huomiota herättäneen teoksensa mottosanoiksi asettanut rohkean paradoksin: lyhin tie oman itsensä luo vie maailman ympäri [Hermann Keyserling: Das Reisetagebuch eines Philosophen. — Otto Reichl, Darmstadt, 1920. Siv. 886]. Seneca esitti aikoinaan (kirjeissään Luciliukselle) päinvastaisen väitteen, varoittaen niinhyvin paljon matkustamisesta kuin paljon lukemisesta, koska kumpikin vain hajoittaa sielua ja tuo mukanaan hedelmätöntä levottomuutta. Molempien kantaa voi puolustaa, mutta syvemmin katsoen ovat he ehkä kumpikin sikäli väärässä, ettei voi antaa tässä suhteessa mitään yleisiä ohjeita, koska ei ole olemassa toista tietä, joka olisi niin edeltäpäin määrittelemätön ja yksilöllinen kuin se, mikä johtaa meitä "oman itsemme" luo. Siinä jos missään vaeltaa kukin omia polkujaan. Minkään yleisen säännön asettamista tuskin Keyserlingkaan on paradoksillaan tarkoittanut.
Se tie, jonka hän itse on suorittanut ja josta hän laajassa teoksessaan kertoo, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä matka maapallon ympäri. Mutta tämä ulkonainen matka, jonka kauttakulku-pisteet me voimme löytää kartalta, ei näyttele mitään ratkaisevaa osaa hänen kuvauksessaan. Keyserling ei ole mennyt etsimään maisemia eikä turisti vaikutelmia, hänen päämääränsä on ollut syventyä niihin suuriin kulttuureihin, jotka tällä hetkellä kukoistavat maapallollamme — Intian, Kiinan, Jaappanin ja Lännen kulttuureihin —, päästä arvostelemaan niitä sisältäpäin, tapailla niiden inhimillistä ydintä ja löytää siinä itsensä. Keyserlingin kirjan sukulaisuus Spenglerin "Länsimaan perikadon" kanssa on ilmeinen, mutta mistään suoranaisesta vaikutuksesta teoksesta toiseen ei voi puhua, sillä molemmat kirjat ovat syntyneet samoihin aikoihin, maailmansodan aattona. Sitä suurempi on niin ollen niiden psykolooginen todistusvoima tyypillisinä ajan ilmiöinä. Ne puhuvat molemmat siitä syvästä epäuskosta omiin mahdollisuuksiinsa, omaan tulevaisuuteensa, joka elää europpalaisen hengen pohjalla, ja joka kääntää sen mielenkiinnon vieraihin, kaukaisiin kulttuureihin, joiden elämänmuodoissa se luulee näkevänsä syvemmän ihmisyyden kuin omassaan. Kun Spengler väittää europpalaisen kulttuurin tulleen hedelmättömään "aleksandrialaiseen" aikakauteensa, samaan elämänikään, missä antiikki on roomalaisvallan viimeisinä vuosisatoina, jolloin Idän vieraita jumalia alettiin palvella Tiberin varsilla, niin ei hän tälle väitteelleen olisi voinut löytää parempaa ja kuvaavampaa esimerkkiä kuin se on, jonka Keyserlingin kirja tarjoo. Buddha ja Konfuzius ovat lähempänä Keyserlingin ajatus-ja tunnetapaa kuin kristinusko, ja kiinalainen ylimys edustaa hänen silmissään kehittyneempää inhimillisyyttä kuin europpalaisamerikkalainen ihmistyyppi. Tämä epäusko sen rodun ja kulttuuripiirin etevämmyyteen, jonka jäsenenä itse on, ei lupaa mitään suurta tulevaisuutta asianomaiselle rodulle ja kulttuurille. Se tietää kulttuurin jälkikesää, ymmärryksen, erittelyn, kritiikin voittoa luovien voimien kustannuksella. Se on liian järkevä, liian viileä ollakseen "pessimistinen" sanan tunneväritetyssä mielessä, se katselee liian objektiivisesti maailman menoa nähdäkseen oman kulttuurimuotonsa häviössä muuta kuin jotain bioloogisesti täysin luonnollista. On omituista todeta, että tämä mieliala on kulkenut sen käytännöllisen pessimismin edellä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä on vallannut Europan kansat maailmansodan jälkeen.
Syventyessään vieraihin kulttuureihin osottaa Keyserling samoja Proteus-taipumuksia, jotka hämmästyttävät meitä Spenglerissä. Molemmat ovat radikaalisti ennakkoluulottomia, mutta heidän mieskohtaisessa suhtautumisessaan aiheisiinsa on kuitenkin olennainen ero. Kun Spengler panee pääpainon kulttuurien käsittämiseen itsenäisinä organismeina ja yleensä välttää vertailevien arvostelmien esittämistä, niin Keyserling sensijaan useinkin lausuu mielipiteensä eri kulttuurimuotojen ja ilmiöiden arvosta, asettaen toisen toisensa edelle. Olennaisen eron heidän kirjojensa välillä muodostaa niinikään se, että Spengler pyrkii katsomaan aiheitaan historiallisesti, vuosisatojen perspektiivissä, jota vastoin Keyserling pääasiassa kohdistaa huomionsa siihen, mitä nykyhetki tarjoo. Spenglerin intuitsioni on epäilemättä suurpiirteisempi ja syvempi ja hänen kirjansa painavampi, merkitsevämpi. Mutta toisinaan avaa myöskin Keyserling näköaloja, jotka kantavat huimaavan syvälle siihen salaperäiseen alkuilmiöön, joka on kulttuurien ja uskontojen pohjalla. Se seikka, että Keyserling on syventynyt niihin niiden omassa maantieteellisessä ympäristössä, antaa hänen huomioilleen ja mietelmilleen joskus tuoreuden, jota Spengleriltä puuttuu. Mainitsen vain yhden esimerkin. En ole missään lukenut niin samalla kertaa rehevää ja syvälle tunkevaa kuvausta tropiikin vehmaan luonnon ja buddhalaisuuden läheisestä suhteesta kuin Keyserlingin kirjasta. Nerokkaalla tavalla osottaa Keyserling, miten Intiassa sana vegetatiivinen, kasvinomainen, saa aivan toisen merkityksen kuin pohjoisissa maissa, missä luonto on jotain paikoillaan olevaa, täysin passiivista, kun se sitävastoin Intiassa on alituista tulemista, alituista kasvamista ja kehitystä. "Pohjoisessa ilmastossa merkitsee 'metsä' kollektiivikäsitettä, joka muodostuu joukosta puita; täällä (Intiassa) on se jotain kokonaista, josta vain vaivoin voi erottaa yksityisiä puita. Ja kasvaminen tapahtuu täällä niin raivoisalla nopeudella, niin vehmaasti, niin ylen rikkaasti ja ilman rajoja, kaikki muodot kuuluvat täällä niin yhteen, sulautuvat niin huomaamatta toisiinsa, että ulkonainen vaikutus ei anna mitään aihetta rakentaa teoriaa 'olemisesta'. Kaikki on sensijaan, yksin silmienkin todistuksen mukaan, 'tulemista', ja tämän 'tulemisen' ulkopuolella ei ole mitään. Jokaisen yksityisen hetken antama kuva todistaa täällä Buddhan ilmiö-opin puolesta."