Ulkonaisten vaikutelmien ja tapahtumain esityksen on Keyserling yleensä supistanut mahdollisimman vähään, mutta kun hän joskus innostuu käyttämään mehevämpää sivellintä kuin mikä filosoofille on välttämätöntä, kilpailee hän tropiikin kuvaajana sellaisten mestarien kuin Pierre Loti'n ja Lafcadio Hearnin kanssa. Kuvasipa hän buddhalaista iltajumalanpalvelusta tai japanilaista tee-huonetta tai albatrossien lentoa valtamerihöyryn ympärillä tai Honolulun kala-allasta tai tulivuoren kiehuvaa laavamerta, aina saa hän kuvaukseensa sen näkemyksen tuoreuden, jonka vain taiteilija voi välittää. Muutamalla sattuvalla piirteellä loihtii hän niinikään eteemme tyypillisen kiinalaisen maiseman ja kaupunkikuvan, ennenkuin hän lähtee syventymään kiinalaiseen ihmistyyppiin, joka niin monessa suhteessa näyttää vastaavan hänen hiukan ylimyshenkisiä sympatiojaan. Se mikä ennen kaikkea tuntuu vastustamattomalla voimalla vetävän häntä puoleensa Kiinan kulttuurissa on se hienostunut ja henkevä muotokuri, johon sen puitteissa elämä on pakoitettu. Myöskin eräänlaisessa dilettanttisessa ratsionalismissa näyttävät balttilainen "paroni" ja kiinalainen aatelismies tapaavan toisensa. Ja Keyserling tuntee tarvetta m.m. siteerata kahteen kertaan teoksensa puitteissa eräitä kiinalaisen Laotsen säkeitä, joihin todella tuntuu mahtuvan paljon ei ainoastaan Kiinan vaan koko Aasian sielua. Lainaamme tähän Laotsen rivit sananmukaisesti käännettyinä:
Taivas on ikuinen ja maa ikuinen. Taivaan ja maan ikuisuuden syy on, etteivät ne elä itselleen. Siksi voivat ne jatkuvasti antaa elämää. Niin myös hän, joka on kutsuttu: hän uhraa oman itsensä, siksi tulee hänen oma itsensä oikeuksiinsa. Hän luopuu itsestään, siksi jää hän jäljelle. Eikö ole siis niin: koska hän ei mitään omaansa tahdo, siksi täyttyy hänen oma itsensä.
Jaappanin ja Amerikan kautta, alati valppaana huomioiden tekijänä, aina pyrkien katsomaan kohtaamiaan elämänilmiöitä sisältäpäin, ilman ennakkoluuloja, palaa Keyserling filosoofiselta retkeilyltään kotiinsa Raykülliin (Rajakylään), sukutilalleen, missä hän ja hänen esi-isänsä ovat luoneet ympärilleen oman suljetun pienoismaailmansa. Mutta tämä maailma on nyt syventynyt ja kasvanut, hän on tuonut matkaltaan mukana siihen jotain siitä ikuisesti inhimillisestä, mystillisesti merkitsevästä, jonka me löydämme kaikkien kulttuurien pohjalta samoinkuin omasta sielustamme, jos meidän onnistuu siihen tunkeutua kyllin syvälle.
Keyserlingin teos on kaikesta ajatustensa rikkaudesta huolimatta nähdäkseni liian keskipakoinen ja dilettanttinen kirja, jotta sille voisi ennustaa aivan pitkää elämänikää. Mutta se on ajan hengestä lohjennut teos, täynnänsä ajankohtamme levotonta kysyntää, kirja, josta ei puutu syvyyttä, mutta josta sensijaan puuttuu jotain siitä rohkeasta luovasta tahdosta, joka antaa suurimmat ajatukset.
ERÄÄN FILOSOOFIN PÄIVÄKIRJA.
Jokainen tarkkakorvainen kuuntelija ja lukija on varmaan pannut merkille, kuinka helposti julkisuus väärentää ajatukset: puhujalava ja yleisölle tarkoitettu kirja ovat tässä suhteessa ehkä lopulta yhtä vaaralliset. Kuinka helposti persoonallisinkin ajattelija lainaa jotain siltä yleisöltä, jonka kanssa hän asettuu kosketukseen ja johon hän tahtoo vaikuttaa! Julkisen sanan käyttäjä, puhuja ja kirjailija, astuu yksinäisyydestään, ajatustensa kehästä, askelen, suuremman tai pienemmän, yleisöään vastaan, ja samalla hetkellä kuin hän alkaa tavoitella tunnustusta ja tunnustajia, alkaa hän myöskin jatkuvan kompromissinsa yleisön kanssa. Monen monen kirjailijan tuotanto ei ole muuta kuin verkkaista, huomaamatonta luopumista omista asemista ja antautumista yleisön armoille. Kuinka usein huomaakaan lukija, miten kirjailija, yleisöään ajatellen, tekee väkivaltaa omalle luonnolleen, omille ajatuksilleen ja tunteilleen ja miten hän lopulta näyttelee sitä "roolia", jonka hän on itselleen omaksunut ja johon hän on yleisöään totuttanut, mutta joka vain perin vaillinaisesti kuvastaa hänen todellista minäänsä! Tämä on kaiken "kirjallisuuden" varjopuoli, sitä huomattavampi ja silmiinpistävämpi mitä pienempi kirjailija on luonteena ja älynä. Tähän myös pohjaltaan perustuu se vastenmielisyys, jota monet — ja ehkäpä juuri kaikkein parhaimmat — lukijat saattavat ajoittain tuntea kaikkeakin "kirjallisuutta" kohtaan. Heidän liian herkkä korvansa keksii kirjojen merkkikielestä vääriä äänenpainoja, pelokkaita puolivalheita, teatteripaatosta ja teeskenneltyä huumoria, turhamaisuuden ja kunnianhimon väärentämiä asenteita, persoonattomia kompromissi-ajatuksia, puolinaisuutta ja sovinnaisuutta. Ja heistä saattaa toisinaan tuntua kuin väärentäisi kirjallinen julkisuus kaiken totuuden, antaisi siitä vain karikatyyrin, irvikuvan, kuin kupera puutarhapeili.
Kirjojen sisäiseen totuus-arvoon nähden ovat tunnustusteokset jossain määrin eri asemassa. Eivät kuitenkaan kokonaan. Myöskin tunnustuskirjat ovat useimmiten tarkoitetut yleisöä varten ja myöskin niissä saattaa turhamaisuus, kunnianhimo ja itsepetos näytellä huomattavaa osaa. Täydellä syyllä voikin sentähden kysyä, onko koskaan kukaan tunnustanut mitään muuta kuin sitä, mikä hänelle jossain mielessä on ollut edullista tunnustaa. Jos lähemmin tarkastelemme mitä esim. uuden ajan huomattavin tunnustaja, J. J. Rousseau, on itsestään kertonut, niin voimme ehkä panna merkille, että kuinka näköään häikäilemätön hän onkin itsepaljastuksessaan ja luonteen vikojensa erittelyssä, hän kuitenkin aina pitää kunnianhimonaan esittää itsensä mieltäkiinnittävänä probleemina, ainokaislaatuisena tapauksena, kaiken inhimillisen edustajana, jonka kehitystiessä jokaisella vaiheella on kuin maailmanhistoriallinen merkitys. Jonkun verran toisessa asemassa on tunnustuskirja, joka ei varsinaisesti ole tarkoitettu yleisölle, vaan ensi sijassa kirjoittajaa itseään varten, hänen omien ajatustensa ja tunteidensa selvittämiseksi ja tilittämiseksi. Tällaisella teoksella ei ole mitään yhteistä julkisuuden markkinatavaran kanssa, se ei hae lukijan suosiota, koska se on syntynyt ilman ajatustakin lukijasta, se ei kaipaa yleisön hyväksymistä eikä pelkää sen tuomiota, se on lähinnä verrattavissa yksinpuheluun, ajatukseen, joka on ääneen lausuttu, mutta jolla ei ole mitään näkyvää osotetta. Tätä lajia on Henri-Frédéric Amielin "Päiväkirja" ( Fragments d'un Journal intime I & II ), joka koottiin tekijän muistiinpanoista hänen kuolemansa jälkeen (v. 1882) ja joka vähitellen on saavuttanut hartaan, viime aikoina yhäti kasvavan lukijakunnan. Äskettäin on Amielin "Päiväkirjasta" ilmestynyt kolmastoista painos. —
Henri-Frédéric Amiel syntyi v. 1821 Sveitsissä, Geneven kaupungissa. Opiskeltuaan kirjallisuudenhistoriaa ja filosofiaa m.m. Heidelbergissa, Berlinissä ja Parisissa tuli hän v. 1849 estetiikan ja ranskalaisen kirjallisuuden professoriksi syntymäkaupunkiinsa, vaihtaen kuitenkin viisi vuotta myöhemmin oppituolinsa filosofian professuuriin. Yliopiston opettajana ei Amiel niittänyt mitään laakereita. Hänen sisäänpäin kääntynyt luonteensa ei sallinut hänen päästä hedelmälliseen kosketukseen oppilastensa kanssa ja hänen saksalaisesti abstraktinen ajattelu- ja työskentelytapansa teki lisäksi hänen luentonsa yksiviivaisiksi ja kuiviksi. Toiselta puolen lisäsivät vielä eräät onnettomat poliittiset yhteensattumat Amielin professorinimityksen yhteydessä nuoren yliopistonopettajan eristyneisyyttä. Amielin edeltäjä oli valtiollisista syistä joutunut pois oppituoliltaan ja johtavat geneveläiset piirit katsoivat karsaasti uutta tulokasta, joka oli rohjennut täyttää poliittisen vainon alaiseksi joutuneen paikan. Itse asiassa oli Amiel ottanut toimen vastaan hyvässä uskossa, sillä monivuotisen ulkomailla (pääasiassa Saksassa) oleskelunsa johdosta oli hän tietämätön valtiollisista juonista Genevessä. Joka tapauksessa sai Amiel, jonka hento, ystävyyttä janoava luonne olisi kaivannut aivan toisenlaista ympäristöä päästäkseen vapaasti kehittymään, osakseen Genevessä kylmän, luotaantyöntävän kohtelun. Voimakkaampi luonne kuin Amiel olisi varmaan haavoittumatta kestänyt tämän ihmisten nurjamielisyyden ja mahdollisesti sen vähitellen voittanut ja kääntänyt molemminpuoliseksi luottamukseksi. Amiel sensijaan jäi potemaan eristyneisyyttään, sulkeutui yhä enemmän itseensä ja alkoi tietoisesti välttää läheisempiä kosketuksia ulkomaailman kanssa. Jo opiskeluaikanaan Berlinissä oli hän pannut muistiin hajanaisia päiväkirja-merkintöjä, Geneveen tultuaan alkoi hän yksinäisyydessään kirjoittaa päivä päivältä mielialojaan, elämyksiään, siveellisiä tilityksiään paperille, sellaisina kuin ne tulivat hänen kynänsä kärkeen, nähtävästi ilman ajatusta julkisuudesta. Täten syntyi kolmen vuosikymmenen kuluessa (1849-1881) merkillinen tunnustuskirja, hiljainen ja välitön, yksinäisyydessä suoritettu sielunrippi, joka sallii meidän nähdä kappaleen väärentämätöntä ihmiselämää ilossa ja surussa. Amielin "Päiväkirjaa" voi todella suositella jokaiselle, joka on väsynyt "kirjallisuuteen" ja kirjallisen julkisuuden väärentämiin äänenpainoihin, ajatuksiin ja tunteisiin. Harva kirja päästää lukijan niin lähelle tekijäänsä kuin Amielin "Päiväkirja", joka kaikessa vilpittömyydessään ei kuitenkaan koskaan ole, mitä tunnustuskirjat valitettavasti usein ovat, loukkaavan lähentelevä tai epäkaino.
Kutsuessamme Amielia filosoofiksi olemme käyttäneet hänestä nimitystä, jonka hän itse mieluimmin itselleen omaksui. Ajattelijana kuului Amiel niinhyvin luonteensa kuin kasvatuksensa puolesta saksalaiseen kouluun — seikka, joka hänelle on ollut tuntuvana esteenä laajempaan yleisömenestykseen. Se saksalainen filosofia, jota kohtaan hän tuntee suurinta vetovoimaa, on nähtävästi Schleiermacherin, mihin häntä yhdistää hänen uskonnollisuuteen taipuva luonteensa. Myöskin Kantia, Fichteä, Schopenhaueria ja muita saksalaisia hän siteeraa usein, ranskalaisia sensijaan paljon harvemmin. Mutta hänen "Päiväkirjansa", kuinka paljon se askarteleekin filosoofisilla kysymyksillä, ei kuitenkaan anna meille mitään tarkkapiirteistä persoonallista maailmankuvaa. Hänen mielensä on kuin alituisessa heiluriliikkeessä paradoksaalisen uskomisen ja kokemusperäisen tieteen välillä. "Me olemme kaikki näkijöitä", sanoo hän eräässä paikassa, "ja se mitä me näemme on oma sielumme esineissä." Itse oli Amiel ennen kaikkea näkijä tässä mielessä. Puhuessaan uskonnon, filosofian, tieteen ja käytännöllisen elämän kysymyksistä, runoilee hän kaikkeen oman henkensä ja antaa meidän nähdä elämän probleemit hänen omien ristiriitojensa valossa. Pohjaltaan oli Amiel iloton luonne ja hänen "Päiväkirjansa" on tarkkaavalle lukijalle kuin jatkuva, enemmän tai vähemmän välittömään muotoon pukeutunut valitus. "Todellisuuden maailma minua kyllästyttää ja ihannettani en löydä" — tämä lause sisältää yksinkertaisimmassa muodossa Amielin itsetunnustusten ytimen. Amiel ei tuntenut olevansa koditon vain synnyinkaupungissaan Genevessä, hän tunsi olevansa koditon maailmassa yleensä. Hän kaipasi juuri sitä, mitä hän aran sisäänpäin kääntyneen luonteensa takia alati pakeni: voimakasta, käytännöllistä, aktiivista elämää. Hänen ystävänsä, ranskalainen kirjallisuushistorioitsija ja teoloogi Edmond Scherer on sattuvasti huomauttanut tästä hänen kaksinaisuudestaan: hän oli yhdistelmä itä- ja länsimaata — liian vähän buddhalainen, voidakseen kokonaan luopua aktiviteetin unelmasta, liian vähän europpalainen ja kristitty, voidakseen täydelleen antautua elämän taisteluihin ja käytäntöön. Hänellä oli filosoofin intohimo kokonaisuuteen, synteesiin, mutta hänen taipuisa luonteensa ja älynsä, hänen alati valpas epäilyksensä särki hänen ajatusrakennelmansa, niin että hän lakkaamatta tunsi ikäänkuin maan pettävän allaan. Elämä humisee hänen ohitseen houkuttelevana ja salaperäisenä, mutta ennen kaikkea pelkoa herättävänä: "Tunnen ikäänkuin pyhää kammoa, en ainoastaan itseni puolesta, vaan koko ihmiskunnan, kaikkien kuolevaisten puolesta. Tunnen kuin Buddha Suuren Rattaan viuhinan, maailman illusionien suuren rattaan, ja mykkä pyörrytys ja hätä valtaa minut. Isis nostaa huntunsa lievettä ja näkemisen huuma iskee häneen, joka saa katsoa suurta salaperäistä. En uskalla hengittää, minusta tuntuu kuin olisin ripustettuna nuorasta kohtalojen pohjattoman kuilun yläpuolelle. Näenkö kasvoista kasvoihin äärettömän, tunnenko ikuisen kuoleman aavistuksen?"
Amielin idealismista on syyllä sanottu, että se vuoroin tekee suurpiirteisen ja voimakkaan, vuoroin sairaan ja heikon vaikutuksen. Epäilemätöntä on, että häneltä suuressa määrässä puuttui tahtoa ja luonnetta. Hän etsii alati lohdutusta, ei karaisua, hän tavoittelee ensi sijassa onnea, ei rohkeutta. Mutta olipa hänen laatunsa lukijalle enemmän tai vähemmän sympaattinen, erästä suurta ominaisuutta ei kukaan voi häneltä kieltää: järkkymätöntä, tinkimätöntä vakavuutta. Se on hänen aatelispiirteensä ja nostaa hänet yläpuolelle kirjailijain suuren enemmistön. Suurenmoinen on se vakavuus, millä Amiel on elänyt elämänsä, millä hän on suhtautunut itseensä ja ympäristöönsä, millä hän on ottanut vastaan vaikutuksia luonnosta, kirjoista ja taiteesta ja millä hän on pyrkinyt muodostamaan omaa maailmankuvaansa. Tähän horjumattomaan hartauteen, tähän hiljaiseen vakavuuteen perustuu Amielin tunnustuskirjan syvin teho. Huolimatta usein valittavasta sävystään on Amielin "Päiväkirjalla" lukijaan vapauttava, avartava vaikutus: elämä suurenee sellaisessa seurassa kuin Amielin, saa lisää merkitystä ja juhlallista kohtalonomaisuutta. Amielin teoksessa on jotain siitä "pyhien hiljaisuuksien tuoksusta", jota Alfred de Vigny pitää ominaisena ihmishengen pysyvimmille tuotteille. Huolimatta kaiken draamallisen aineksen puutteesta Amielin "Päiväkirjassa", seuraa lukija tätä kolmen vuosikymmenen vaellusta herkeämättömällä mielenkiinnolla aina viimeisiin katkonaisiin muistiinpanoihin saakka, joissa Amiel tekee lopputilinsä elämän kanssa ja valmistuu kuolemaan.