Amielin tunnustusteoksen hiljainen yksinpuhujan ääni hukkuu helposti kirjojen markkinameluun. Mutta hän, jonka korvaan se kerran on sattunut, jää sitä mielellään kuuntelemaan. On olemassa taidokkaampia, loistavampia ja syvempiäkin teoksia kuin Amielin "Päiväkirja", mutta vain perin harvoja, joissa eletty ihmiselämä ripittäytyisi yhtä paljaana, yhtä suurella itsensä-unohduksella ja yhtä suurella rakkaudella totuutta kohtaan.
ANATOLE FRANCE'IN "LE PETIT PIERRE".
Mikä on se salaperäinen psykolooginen voima, joka tuo ihmisten muistiin heidän elämänsä iltana lapsuuden kaukaisimmat vuodet, niin että ihmisiän viimeiset kokemukset, ennen haudan yötä, tuntuvat antavan kättä ensimäisille? On kuin elämän kehä menisi vanhuudessa umpeen ja ihminen ajatuksineen seisoisi lähinnä omaa kehtoaan silloin, kun hän jo valmistautuu lähtemään tästä maailmasta. Tosiasia on, että elämän lähetessä loppupistettään ja unohduksen peittäessä jo läpäisemättömään harsoonsa suurimman osan eletystä elämästä, lapsuuden ensi kokemukset ikäänkuin ihmeen kautta elpyvät ja kirkastuvat mielessä. Melkein kaikki kirjallisuuden varhaiset lapsuusmuistelmat ja ainakin elinvoimaisimmat ja tuoreimmat ovat myöhällä iällä kirjoitetut. Uudemmasta europpalaisesta kirjallisuudesta en tunne hienompaa ja eloisampaa teosta tältä alalta kuin vanhan sveitsiläisen runoilijan Carl Spittelerin varhaisimmat muistelmat, Meine frühesten Erlebnisse (ilm. v. 1914). Spittelerin muistikuvien tavaton havainnollisuus ja tuoreus herättää ilmielävänä henkiin lapsuuden kadonneen maailman, vieläpä ensimäisen ikävuoden kokemukset, joista vain harvalla lienee yleensä mitään muistoa.
Anatole France on jo varhemmin piirtänyt muistelmia lapsuudestaan, mutta niin kaukaisiin elämyksiin ei hän ennen ole syventynyt kuin nyt, 75-vuotiaana, uudessa teoksessaan Le petit Pierre ("Pieni Pietari"). [ Anatole France: Le petit Pierre. — Paris, Calmann-Lévy, 1919.]
On omituista panna merkille, millä hartaudella sellainen epäilijä ja kyynikko kuin "Kuningatar Hanhenjalan" tekijä suhtautuu lapsuutensa maailmaan. Se on hänelle itse asiassa jollakin tavalla vakavampi ja todellisempi kuin aikaisten maailma. Tämä tunne Anatole France'illa on täysin sopusoinnussa hänen elämänfilosofiansa kanssa, minkä mukaan juuri tiedoton luonnontila yksinkertaisine, välittömine iloineen on arvokkaampi ja myöskin onnellisempi kuin se "oppinut barbaria", joksi hän nimittää uutta europpalaista kulttuuria. Lasten pienoismaailmassa esiintyvät samat probleemit kuin aikaistenkin maailmassa, mutta lapsi keksii niille luontevamman ja vaivattomamman ratkaisun. Anatole France'in kirjoissa saavatkin lapset usein — samoinkuin myöskin viisaat koirat! — edustaa tekijän oppositsionia kaikkea sitä produktiivista tyhmyyttä ja kekseliästä taikauskoa ja ennakkoluuloa vastaan, joka ei ole koskaan lakannut ärsyttämästä hänen ivaansa. Tämä poleeminen tarve, joka on Anatole France'ille niin ominainen, on mielestäni jonkun verran riistänyt tuoreutta hänen lapsuusmuistelmiltaan sekä antanut niille usein tarkoitusperäisen leiman. Hänen lapsuudenkuvauksiaan ei ympäröi sama väärentämätön, tuoksuva ilmakehä kuin Spittelerin, ei myöskään sama kuin Goethen ja Kellerin, mainitakseni germaanisen maailman parhaat edustajat tällä alalla. Oma kirjallisuutemme on niinikään Juhani Ahon viimeisessä, aivan liian vähän huomatussa lastu-kokoelmassa saanut hiljan verrattoman lisän hienoja lapsuusajan muistelmia, jotka lyyrillisessä vilpittömyydessään ja tunnelmallisuudessaan ovat europpalaisia saavutuksia. Mainittujen rinnalle eivät Anatole France'in lapsuusmuistelmat kohoa tuoreudessa ja psykoloogisessa vakuuttavuudessa, mutta niillä on oma erikoinen viehätyksensä juuri samalla suunnalla, missä niiden rajoituskin on: niiden hiukan surumielisessä filosofiassa ja leikkivässä ironiassa. Pikku Pietari ja suuri Anatole France sekaantuvat lukijan mielikuvituksessa lakkaamatta toisiinsa, mikä ei ehkä olekaan aivan luonnotonta koskapa he elämän varrella kasvavat yhteen, muodostaen sangen monisärmäisen, vaikeasti määriteltävän, älyllisesti notkean ja liikkuvan, samalla kertaa pintapuolisen ja nerokkaan persoonallisuuden, muotikirjailijan, jossa viimeinen vuosisadanvaihe näki yhden tyypillisimmistä edustajistaan.
Goethe on huomauttanut, että lapsuusmuistelmia kirjoittaessa on miltei mahdotonta erottaa sitä mitä todella itse ensikäden tietona tapahtumista muistaa siitä, mikä on jäänyt mieleen toisten kertomana. Anatole France on käyttänyt vapaasti kumpaakin ainehistoa, antaen m.m. kirjansa ensi sivuilla seikkaperäisen kuvauksen tulostaan tähän maailmaan. Samoin on hän myöskin silminnähtävästi pitkin matkaa varmistanut ja tarkistanut kuvaustaan etenkin äitinsä kertomuksilla. Mutta myöskin hänen oma muistinsa osottautuu varsin hedelmälliseksi, ja luulenpa että kenen hyvänsä olisi elämänsä keskivaiheilla vaikea palauttaa mieleensä lapsuutensa elämyksiä niin kirkkaina kuin Anatole France on tehnyt lähetessään jo patriarkaalista ikää.
Hauska on m.m. hänen esityksensä pikku Pietarin ensimmäisestä taiteellisesta keksinnöstä ja tavasta, millä hänen lähin yleisönsä siihen suhtautui. Vielä hauskempi on hänen ensimmäinen kohtauksensa kysymysmerkin kanssa. Pietari oli jo oppinut kirjaimet ja alkoi omin päinsä sommitella pientä teologista ja moraalista tutkielmaa (n. 4. vuoden iässä). Hän alotti sen sanoilla "Mitä on Jumala…" ja kiiruhti kohta äitinsä luo näyttämään mitä oli kirjoittanut. Äiti sanoi, että kaikki oli muuten oikein, paitsi että lauseen lopusta puuttui kysymysmerkki. Kun äiti edelleen oli selittänyt, että tätä merkkiä käytetään jotakin kysyttäessä, vastasi poika ylpeästi: "En kysy sitä. Minä tiedän." Ja Pietari kieltäytyi ehdottomasti panemasta kysymysmerkkiä lauseensa perään, koska hän piti sitä alentavana tietämättömyyden osoituksena. Tämän pienen episoodin on Anatole France varustanut seuraavalla reunahuomautuksella: "Olen paljon muuttunut siitä lähtien; en enää kieltäydy panemasta kysymysmerkkiä mihinkään, missä sitä yleensä käytetään. Tunnen päinvastoin kiusausta panna hyvin suuria kysymysmerkkejä kaiken jälkeen mitä kirjoitan, kaiken jälkeen mitä sanon ja ajattelen. Jos äiti parkani vielä eläisi, sanoisi hän ehkä minulle, että nyt on niitä liian paljon."
Suunnilleen samanikäisenä kuin alottaessaan kirjoittaa ensimmäistä (ja luultavasti myöskin viimeistä) teoloogista tutkielmaansa, kysyi Pietari äidiltään: "Äiti, antavatko ne, jotka myövät vaiko ne jotka ostavat kauppapuodeissa rahaa?" Tämän kysymyksen johdosta sai äiti aihetta huomauttaa isälle, että Pietari ei koskaan tulisi tuntemaan rahan arvoa. "Hyvä äitini", lisää France, "oli ymmärtänyt luonteeni ja arvannut kohtaloni: hän ennusti. En koskaan tulisi tuntemaan rahan hintaa. Sellainen olin kolmen tai kolmen ja puolen vuoden iässä lapsenkamarissani, jossa oli ruusunpunaiset seinäpaperit, ja sellaiseksi olen jäänyt vielä vanhuudessani, joka on minulle kevyt, kuten se on kaikille, jotka ovat vapaat ahneudesta ja ylpeydestä. Niin, äiti, en ole milloinkaan tuntenut rahan hintaa. En tunne sitä vieläkään, tai ehkä mieluummin: tunnen sen liian hyvin. Tiedän, että raha on syynä kaikkeen siihen pahaan, joka hävittää meidän yhteiskuntamme ja josta olemme niin ylpeitä."
Niihin lukuisiin palvelijatar-tyyppeihin, joita ranskalaisessa romaanikirjallisuudessa on niin oivallisesti kuvattu (m.m. Balzac'illa, Goncourt'eilla, Bordeaux'illa), liittää Anatole France uudessa kirjassaan kaksi: Mélanie'n ja Justine'in. Varsinkin edellisestä, ensimmäisestä hoitajastaan, antaa hän kauniin ja täyteläisen kuvan. Myöskin useat naapuri-originaalit saavat muotokuvansa ikuistetuiksi sellaisina kuin he näyttivät lapsen silmillä katsottuina. Anatole France'in lempieläin koira esiintyy niinikään tässäkin kirjassa. Suuret historialliset tapaukset vilahtavat joskus näiden lapsuusmuistelmien sivuilta, kuten 1843:n vallankumous ja sen yhteydessä käydyt katutaistelut, mutta mitään merkitsevämpää sijaa ei niillä ole Pietarin kehityksessä enempää kuin kunniapaikkaa hänen muistossaan. Jälkimmäinen kuuluu ehdottomasti sellaiselle tapaukselle kuin että Rachel, Musset'n rakastettu, jumalallinen näyttelijätär, kerran eräässä porraskäytävässä ohikulkiessaan silitti valkohansikkaisella kädellään pikku Pietarin päätä. "Olin liian nuori hänen jättäessään teatterin, joten en koskaan saanut nähdä häntä palkeilla; mutta tunnen vielä päälaellani hänen pienen hansikoidun kätensä." Totisesti: tämän 75:vuotiaan tunnustuksen jälkeen on meidän helppo myöntää, että ritarin töyhtö on liehunut arvottomammalla päälaella kuin Anatole France'in.
Mitään yhtenäistä kehitysjaksoa ei Anatole France'in-teos kuvaa. Kuten luonnollista on, käsittävät hänenkin lapsuusmuistelmansa vain pieniä valoisia täpliä keskellä unohduksen läpäisemätöntä yötä. Mutta näistä muistin säilyttämistä hetkistä muodostuu kaunis helminauha ja me aavistamme sen liikutuksen, jonka vanheneva kirjailija-filosoofi on tuntenut niitä kosketellessaan. Hän on ehkä uudelleen elänyt mitä hän tunsi ensi kertaa huomatessaan hoitajansa Melanien vanhenevan: että elämä auttamattomasti kuluu ja häviää. Hän on varmaan niinikään huomannut, että kuinka elämä lieneekin vuosikymmenien aikana häntä tarkoituksiinsa muovaillut, hänen olentonsa sisin on pysynyt muuttumattomana ja että kaikki mitä hän elämästä tietää, tiesi jo viisivuotias Pietari lapsenkamarissaan.