Niin erilaisia kuin Anatole France'in lapsuusmuistelmat ovatkin verrattuina hänen sveitsiläisen virkaveljensä kuvauksiin, tuntuu niistä kuitenkin puhuvan sama kokemus, jonka Spitteler on pukenut noihin paradoksaalisiin sanoihin: "Ihminen ei ilmesty nuorena maailmaan ja tule vähitellen vanhemmaksi, vaan päinvastoin: alussa tuntee hän olevansa ikivanha ja vasta myöhemmin nuori. Sisältäpäin tuntien, ei ole olemassa mitään lapsia, 'lapsi' on aikaisten keksintö."
PETER ALTENBERGIN KIRJALLINEN TESTAMENTTI.
Harva lienee huomannut, että meilläkin tunnettu ja luettu wieniläinen kirjailija Peter Altenberg viime kevännä lakkasi kuulumasta elävien joukkoon, samoihin aikoihin kuin hän täytti kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Sitä ennen ehti hän toimittaa julkisuuteen sivumäärältään suurimman kirjansa "Mein Lebensabend" (Elämäniltani), joka tavallaan sisältää hänen kirjallisen testamenttinsa [Peter Altenberg: Mein Lebensabend. — S. Fischer, Berlin. 1919].
Peter Altenberg oli muotikirjailija 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, myöskin meillä, ja hän lienee jonkun verran vaikuttanut silloiseen novellitaiteeseemme. Mutta tämä muoti meni ohi ja Altenbergin viimeisiä kirjoja lienee vain harva meillä lukenut. Altenberg on jossakin sanonut ansainneensa kunnianimen "lyhyin impressionisti" ja hänen mielenosoituksellinen sanallinen suppeutensa olikin kieltämättä se ominaisuus hänessä, joka teki hänet ajussa tunnetuksi nuorten keskuudessa. Hän toi sähkösanomatyylin päättävämmin kuin kukaan toinen novellitaiteeseen ja osotti että harvoilla valituilla sanoilla ja kaunopuheisella vaitiololla voidaan saada lausutuksi usein enemmän kuin monilla sanoilla, jotka liialla vuolaudellaan estävät ajatuksen ja tunnelman luonnollisen rytmin pääsemästä oikeuksiinsa. Hänessä virtasi "vuosisadanlopun" hermostunutta ja herkkää verta, ja hänen ensimmäiset kirjansa sisälsivät usein lyyrillistä kauneutta. Tuskin on kukaan niinkuin hän osannut vangita keväisen tunnelman Wienin Praterilla, Tonavakaupungin suuressa luonnonpuistossa. Ja harva on sattuvammin kuin hän kuvannut interiöörejä wieniläiskahviloista lempivine pareineen ja monenlaisine taiteilijoineen. Varsinkin ovat pienet surumieliset tai irooniset tunnelma-piirrokset, joissa rakkaus on näytellyt jotakin osaa, olleet hänen erikoisuutensa. Samoinkuin wieniläisellä Schnitzlerillä, on rakkaus Altenbergilläkin ollut elämän keskeisin probleemi samalla kun se, välillisesti tai välittömästi, tuntuu olleen hänen kaiken lyriikkansa lähde.
Altenberg tuli verraten vanhana kirjallisuuteen, kolmenkymmenen seitsemän ikäisenä, v. 1896. Silloin oli hänen tyylinsä jo valmis. Tämän altenbergiläisen tyylin erikoisuuksia oli ympäristökuvauksen supistaminen minimaaliseen ja lyyrillisen tunnelman tai psykoloogisen vuorokeskustelun esittäminen mahdollisimman vapaana paikallisuuden ja ajallisuuden kahleista. Kaikki se mitä jotkut ovat kutsuneet "huonekalustoksi" kertomataiteessa, kaikki kuvaileva eepillisyys oli julistettu pannaan Altenbergin pikku novelleissa. Tämä tyyli oli kieltämättä yhtä hyvä kuin joku toinenkin — se oli oikeutettu sikäli kuin se oli ilmaus jostakin persoonallisesta, kuten juuri Altenbergillä — mutta kun siitä tahdottiin tehdä oikeaoppinen uskonkappale ja sen perusteella tuomita esim. sellainen eepillinen taide kuin Gottfried Kellerin tai Otto Ludvigin, niin muuttui se epäoikeutetuksi, yksipuoliseksi teoriaksi. Itse Altenbergilläkin osottautui tämä sähkösanomatyyli lopulta hedelmättömäksi niinkuin se alkuaankin ehkä perustui jonkunlaiseen mielikuvituksen kuivuuteen ja niukkuuteen. Altenbergin "Elämänillan" pienet palat ovat tuskin muuta kuin alastomia järkeileviä aforismeja, joiden lomassa vain harvoin pilkistää esiin jotain lyyrillistä.
Peter Altenbergin viimeinen teos on tavallaan tunnustuskirja. Lähestyvän kuoleman varjossa on vanha Altenberg viimeisen kerran yrittänyt tilittää suhdettaan itseensä ja maailmaan. Hänen viisautensa — epikurolaisen tunnelma-metsästäjän viisaus — ei ole filosoofista eikä syvällistä, mutta siinä on jotain vakavaa, kuten jokaisessa elämänkatsomuksessa. Hän on huipentanut Horatiuksen opin: carpe diem (poimi päivä, ota vaarin jokaisesta päivästä) pukemalla sen muotoon: carpe horam (ota vaari jokaisesta tunnista). Elämän kirjavalla panoraamalla on häneen edelleenkin, 60:nnen ikävuoden lähestyessä, viehätyksensä, mutta kun se ennen tarjosi hänelle välittömän mielialan tai lyyrillisen kuvitelman, tarjoaa se nyt hänelle kalpeita mietelmiä, jotka vanhalle epikurolaiselle itse asiassa vain paljastavat hänen nautintojensa petollisuuden. Peter Altenbergin viimeinen aforismi-kokoelma vaikuttaa siten surunvoittoisesti kahdellakin tavalla: se vaikuttaa sitä silloin kun tekijä itsekin on tietoinen, että hän on jäänyt osattomaksi siitä mikä maailmassa on enintä ja arvokkainta, tahto-elämästä — se vaikuttaa sitä vielä enemmän silloin, kun tekijä itse ei ole tästä tietoinen.
Altenberg vetoaa henkisinä sukulaisinaan m.m. Strindbergiin ja Hamsuniin, mutta heidän ja hänen välillään on itse asiassa kokonainen maailma. Kuinka sairas Strindberg lieneekin ajoittain ollut, perustuvat hänen teoksensa, varsinkin hänen draamansa, kuitenkin voimakkaaseen, tietoiseen, taistelevaan tahtoon, mikä antaa niille niiden elävän sykinnän. Sama on laita Hamsunin, jonka viimeisissä teoksissa yhä selvemmin kuvastuu tekijän persoonallinen osanotto yhteiskunnan ja ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Peter Altenbergin hauraalta taiteelta puuttuu tämä elävä yhteys ihmiskunnan suureen tahtoon ja sen mukana puuttuu siltä se suuri viiva, se nousu ja merkitys, joka takaisi sille jatkuvan elämän. On opettavaa panna merkille, miten ajankohtamme suuri historiallinen tapaus, maailmansota kaikkine kipeine polttavine probleemeineen on tehnyt Altenbergin edustaman n.k. l'art pour l'art -suunnan yhä kodittomammaksi, yhä juurettomammaksi europpalaisessa kirjallisuudessa. Se elänee enää kituvaa elämäänsä vain joissakin taiteilija-kahviloissa, missä keskenäiseen ihailuun perustuva atelieeri-kritiikki sille vielä suo laihan maaperän.
Jos koetamme Altenbergin viimeisestä kirjasta etsiä vastausta kysymykseen, mitkä ovat hänen "ideansa", mikä hänen maailmankatsomuksensa erikoisuus — teoksen tunnustuskirjan luonne oikeuttaa meitä siihen — niin on meidän vaikea saada siitä mitään tarkkaa kuvaa. Hän on epäilijä, skeptikko, mutta hänen epäilyksessään ei ole voimaa. Hänen ironiansa ei pure, kääntyipä hän maailmaa vastaan ympärillään tai, kuten hän usein tekee, omaa itseään vastaan. Yhteistä Strindbergin kanssa on hänellä hänen teoreettis-kriitillinen suhteensa naisiin — yhteistä Strindbergin kanssa niinikään hänen persoonallinen mielenkiintonsa heitä kohtaan. Naispsykologian alalla on Altenbergin mielikuvitus tuottavin ja siltä suunnalta tapaamme hänen viimeisessäkin kirjassaan parhaat pienet henkilöpiirrokset. Joskus tulee hänen kirjaansa etäinen pärskähdys maailmansodasta sellaisena kuin se seurauksineen kuvastuu jossakin pienessä rintamantakaisessa tragediassa. Tarvitsee tuskin sanoa, että Altenberg ei kuulu niihin, jotka ihailevat sotaa.
Se lohduton, väsynyt pessimismi, joka leimaa Altenbergin viimeisen kirjan, tulee tuskin missään järkyttävämmin ilmi kuin hänen kuvatessaan ajatuksiaan pitkinä öinä, joita eivät unilääkkeet enää pysty lyhentämään. "Yö ei kulu. Ajattelet kaikkia tuhansia tarpeettomia syntejäsi. Siitä huolimatta tai sen tähden juuri ei yö kulu. Kuinka tyhmästi olet elänyt tai oikeammin ollut elämättä, olet vähitellen liukunut kuolemaan, sinulta ovat puuttuneet Bismarck-aivot, et ole itse ohjannut itseäsi, mikä on miehen ainoa todellinen tehtävä maailmassa. Tuhannet pienet asiat ovat riistäneet sinut itseltäsi, vieneet sinulta oman varatun elinvoimasi, ovat ajaneet sinut parhaasta itsestäsi. Siksi yö ei kulu."
Peter Altenberg alkoi kirjailijauransa viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Hän oli _Fin de siècle'_in, vuosisadanlopun, edustaja tämän sanan jokaisessa merkityksessä. Uudessa vuosisadassa ei hänen taiteensa enää tahtonut saada juuria. Peter Altenbergin viimeinen teos antaa meille jotain _Fin de siècle'_in kuolinkamppailusta.