"PAN TADEUSZ".
Viime vuosisadan europpalaisessa kirjallisuudessa on Adam Mickiewiczin "Pan Tadeuszella" oma erikoisasemansa: se on sekä ulkonaisilta mittasuhteiltaan että sisäisiltä arvoiltaan homeerisin eepos, minkä uudempi kirjallisuus on luonut, suuren kreikkalaisen edeltäjän täysverinen jälkeläinen. Vain harvoin on runouden ihme, sen mielikuvia, henkilötyyppejä ja tapauksia, sen menneisyyden muistoja ja tulevaisuuden uskoa luova voima saanut niin konkreettisen muodon kuin tämän eepoksen säkeissä, jotka maanpaossa oleva runoilija kerran kirjoitti muistellessaan sitä kansaa, josta hän oli väkivaltaisesti erotettu, ja niitä seutuja, joihin hänen mielikuvituksessaan liittyi kaikki, mikä oli hänelle rakasta maailmassa. Kuinka suuri se paine lieneekään ollut, kuinka suuri se tuska, jonka alta tämä eepos heittää ilmoille kirkkaan, kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevan runosuihkeensa, sen voimme vain aavistaa, sillä sitä ei näy missään. Harvinaisella objektiivisuudella on Mickiewicz salannut oman kärsimyksensä, me tunnemme sen korkeintaan eräänlaisena epämääräisenä kaihomielenä sen johdosta, että kaikki se värikäs, rikas, kiihkeiden toiveiden täyttämä elämä, jota runoelmassa kuvataan, on ollutta ja mennyttä, koskaan palaamatonta. Keskellä humoristisinta kuvausta saattaa lukijakin joskus havaita tämän surumielen, jossa runoilijan tuska ikäänkuin hänen tietämättään ripittäytyy, mutta seuraavassa hetkessä on se jo hävinnyt ja eepos jatkaa taas kulkuaan, täynnänsä runollisen luomisen iloa, milloin rauhallisena ja tyynenä, milloin kiiruhtaen ja kiihtyen, aina valmiina ylistämään luonnon ja elämän ihmettä. "Herra Tadeusz" on epäilemättä slaavilaisen maailman merkillisin taideluoma, suurempi ja painavampi kuin Tolstoin ja Dostojevskin romaanit. Vain harvoin on europpalainen runotar liikkunut niissä korkeuksissa, missä se liikkuu Tadeusz-eepoksessa.
Vuonna 1906 ilmestyi suomeksi Eino Kaliman kääntämänä Ajan näytenumerossa Mickiewiczin runoelman johdanto, johon kääntäjä oli liittänyt muutamia esittelysanoja sekä arvelun, että kuluisi vielä aikoja ennenkuin tämä laaja eepos saataisiin kokonaisuudessaan kielellemme. Nyt, puolentoista kymmenen vuoden kuluttua, on se tapahtunut. Käännöskirjallisuutemme on lehtori Trastin tunnollisesti suoritetussa suomennoksessa Mickiewiczin runoelmasta saanut arvokkaan ja ainakin näiden rivien kirjoittajalle yllättävän kauniin ja kypsän lisän [ Adam Mickiewicz: Pan Tadeusz. Puolankielestä suomentanut V.K. Trast. — Werner Söderström Oy, 1921]. Mutta ennenkuin käymme tarkastamaan käännöstyön suoritusta, on syytä luoda silmäys niihin olosuhteisiin, joissa runoelma on syntynyt, koska niiden tunteminen tavallaan helpottaa eepoksen oikeaa ymmärtämistä.
Onnettomasti päättyneen kapinavuoden 1831 jälkeen näytti Puolan tila entistään toivottomammalta. Sen ensimmäisten miesten täytyi pitkässä saatossa jättää isänmaansa, koko maan parhaimmistolle alkoi sama maanpakolaisuuden surullinen aika, jonka kärsimyksiä Puolan silloisen sortajakansan huomattavimmat jäsenet tällä hetkellä saavat kestää. Toimettomuuteen pakotettujen emigranttien keskuudessa syntyi hehkuva isänmaallinen runous, joka koetti näinä aikoina pitää yllä horjuvien toivoa ja rakentaa siltaa kotimaan ja maailmalle hajaantuneiden puolalaisten välille. Tsaarin tullivartioiden uhallakin löysi tämä runous tiensä rajan yli, Puolaan jääneiden luo, nostattaen toivoa venäläisten orjuuttamassa maassa. Tämän isänmaallisen kirjallisuuden johtajaksi tuli Puolan suurin runoilija Adam Mickiewicz, joka jo varhemmin eepoksellaan "Konrad Wallenrod" oli kiinnittänyt niinhyvin puolalaisen nuorison kuin venäläisen sensuurin huomion itseensä. Mickiewicz, joka sai Roomaan tiedon puolalaisten kapinaannoususta, yritti lähteä taistelemaan maanmiestensä riveihin, mutta ei päässyt Puolan rajojen yli, ennenkuin venäläinen ylivoima oli musertanut puolalaisten joukot. Pakolaistulvan mukana joutui Mickiewicz Dresdeniin, Strassburgiin ja lopulta Parisiin, missä puolalaiset emigrantit pitivät päämajaansa, turvaten sen kansan kestiystävyyteen, jonka puolesta he Napoleonin aikana olivat uhranneet niin paljon puolalaista verta.
Eräässä Dresdenin kirkossa valtaa runoilijainnostus Mickiewiczin, hänestä tuntuu kuin olisi malja täynnä kukkia vuodatettu hänen ylitseen, ja kuin yhdessä hengenvedossa kirjoittaa hän profeetallisen teoksensa "Vainajain juhla, toinen osa", jossa hän kuvaa omia ja isänmaansa vaiheita ja ennustaa Puolan tulevia kohtaloita. Kohta tämän myrskyisän runoelman jälkeen kirjoittaa Mickiewicz Parisissa vuosina 1832-34 "Pan Tadeuszen", eepoksen, jossa hänen mielensä rauhattomuus on selkeentynyt kuulaiksi näyiksi ja jossa hänen valtava mielikuvituksensa ikäänkuin lahjoittaa hänelle takaisin kaikki, mitä hän on menettänyt: lapsuutensa leikkitanteret, kotiseutunsa, ystävänsä, maansa tulevaisuuden toivon, kaiken, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi.
"Pan Tadeusz" vie meidät aikaan 1811-1812. Runoelman takana näkyy sen miehen haamu, joka näihin aikoihin vielä vallitsi Europan kohtaloja, Napoleonin, joka myöhemmin, Waterloonsa ja St. Helenansa jälkeen, nousi ikäänkuin uuteen kunniaan sen aseman kautta, minkä hän saavutti Europan runoilijain mielikuvituksessa. Puolalaisten, Napoleonin aikaisten ja heidän jälkeläistensäkin sankariksi tuli ranskalainen valloittajakeisari niiden toiveiden takia, joita hän oli herättänyt Venäjän-retkensä yhteydessä Puolan vapaudesta. Tätä odotusten ja toiveiden aikaa kuvaa Mickiewicz runoelmassaan, hän ikäänkuin kääntää ajan rattaan takaisin kahden vuosikymmenen kierroksen, eläytyäkseen uudelleen niihin vuosiin, jolloin tämä vapauden toivo täytti puolalaisten rinnat, samoin kuin hänen, silloin 13-14-vuotiaan mielensä. Keskellä ajan kurjuutta tahtoi hän riistää menneisyydeltä nämä kadehdittavat vuodet, riistää tavalla, joka vain suurelle runoilijalle, ei edes historioitsijalle, on mahdollinen. Mahtavalla mielikuvituksellaan pakoitti hän ne esille vuosikymmenien takaa, nosti ne elämään uudelleen, kansoitti ne uudelleen, sytytti uudelleen toivon, joka jo oli sammunut. Parisi, jossa hän tunsi maanmiestensä kanssa elävänsä kutsumattomana vieraana, onneton nykyhetki, joka tuntui tarjoavan puolalaisille vain uusia kärsimyksiä, oma ja ystävien kodittomuus maailmassa, kaikki se ankara todellisuus, joka häntä ympäröi ja joka oli vienyt monen puolalaisen emigrantin itsemurhaan, hulluuteen tai hämärään uskonnolliseen haaveiluun, kaikki tämä hälveni ja ainoastaan hänen mielikuvituksensa todellisuus jäi jäljelle. "Pan Tadeusz"-runoelma on syntynyt homeeriseen laajuuteensa nähden verraten lyhyessä ajassa, vaivattomasti, ehtymättömän inspiratsionin kannattamana, ilman että Mickiewicz itsekään tiesi, mitä hänen eepoksestaan lopulta oli tuleva. Alussa lienee hän ajatellut jotain Goethen "Hermann und Dorothea"-runoelman tapaista — yhtymäkohtia onkin olemassa —, mutta valmistuttuaan oli teos kasvanut näiden vaatimattomien puitteiden yli, siitä oli tullut suuri kansallinen taide-eepos, jota kaikki antiikin jälkeiset kansat voisivat puolalaisilta kadehtia.
En tahdo kiiruhtaa lukijan edelle erittelemällä tämän runoelman ulkonaista juonta, sen iloisesti kirjavia tapahtumia. Koetan sensijaan muutamalla sanalla määritellä, mikä mielestäni on Mickiewiczin runolaadulle ominaista sellaisena kuin se esiintyy tässä kertovassa runoelmassa.
Se ominaisuus Mickiewiczissä, joka ehkä ensimäisenä valtaa lukijan, on hänen voimansa realistisena näkijänä. Hänen mielikuvituksensa ei ole ainoastaan harvinaisen havainnollista, se on myöskin ja ennen kaikkea erinomaisen tarkkamuistista ja yksityiskohtaista. Siinä yhtyy jotain Hollannin pikkumestarien huolellisesta vaarinotosta vähäpätöisintäkin luonnon esinettä kohtaan Rembrandtin nerolliseen, ylimaailmalliseen valohämyyn. Tuskinpa on maailmassa toista runoilijaa, joka olisi yhtä uskollisesti säilyttänyt mielikuvituksessaan muiston yksinpä kotiseutunsa sienistä, kärpäsistä ja sammakoista kuin Mickiewicz on tehnyt, puhumattakaan kansantavoista, miesten aseista ja niiden käytöstä, naisten puvuista, viljakasvien väreistä eri vuodenaikoina, ruokalajeista, puheenparsista, kaikesta, joka yhdessä muodostaa arkisen todellisuuden, mutta johon tavallisesti kiinnitämme niin vähän huomiota silloin kun elämme sen keskellä. Mickiewiczin yksityiskohtaisuus on kuitenkin kaukana siitä naturalismin romaanikirjailijoilla usein tavattavasta kuolleesta, luettelomaisesta pikkupiirteisyydestä. Mickiewiczin muistin salaisuus on siinä rakkaudessa, jota hän on tuntenut kaikkea kohtaan, mikä kerran kuului kodin ja isänmaan pyhitettyyn piiriin. Pienimmätkin, näköään vähäpätöiset ja epärunolliset esineet saavat tämän tunteen valossa merkitystä ja suuruutta. Mutta Mickiewicz ei ole mestari kuvaamaan vain kuolleita esineitä, "stillebeniä", hän esittää myöskin tappeluja, juominkeja ja syöminkejä tavalla, jota ei edes isä Homeroksen tarvitsisi hävetä. Hänen kertoelmansa osaa paremmin kuin mikään moderni taide-eepos välttää eeposten perisynnin, pitkäveteisyyden. Mickiewicz on humoristi jumalan armosta. Hymyilevä leikillisyys ympäröi useimmin hänen raikkaita ja kirkkaita mielikuviaan, jotka tuntuvat satavan lukijan tielle aivan kuin kukat täydestä maljakosta kerran hänen itsensä ylitse Dresdenin kirkossa. Myöskin runoelman rakenne ansaitsee kiitoksen. Eepoksessa on ikäänkuin monta aihetta sisäkkäin, keskeisimpänä pieni, verraten tavallinen rakkausaihe, sen ympärillä toisia, suurempia, osaksi traagillisia, suurimpana ja ikäänkuin kaikki muut itseensä sulkevana Puolan vapaustaistelun aihe. Henkilötyypeistä ovat miehet ehdottomasti vallitsevat, runoelman naiset ovat kalpeammin kuvatut ja näyttelevät yleensä vain samaa passiivista osaa kuin donnat ritarirunoudessa. Eri yhteiskuntaluokista on pien'aateli etualalla, sen keskuudessa tapahtuu runoelman toiminta ja sen jäseniä ovat kaikki eepoksen varsinaiset sankarit. Tavallaan onkin "Pan Tadeusz" kaiken sen ohella, mitä se on suurena yleisisänmaallisena runoelmana, ikäänkuin feodaalisen Puolan joutsenlaulu. Sana "viimeinen" säestää usein tässä runoelmassa Mickiewiczin kuvauksia surumielisenä muistutuksena siitä, että se kirjava aateliselämä, jota runoilija kuvaa, on painumassa mailleen.
Suomalainen on "Pan Tadeuszta" lukiessaan varmaan usein muistava Runebergin, vaikka "Hirvenhiihtäjien" runoilijan inspiratsionilla ei olekaan samaa valtavaa siipienväliä kuin Mickiewiczin inspiratsionilla. Kuinka suuri merkitys tällä runoelmalla on ollut ja edelleen tulee olemaan puolalaisille, sen voi suomalainenkin lukija aavistaa. Sienkiewicz on suomeksikin käännetyssä kertomuksessaan "Majakanvartija" antanut tämän kansallisen taide-eepoksen vaikutuksesta todistuksen, joka kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta tuskin lienee liioiteltu. Varmaa on ettei maailmankirjallisuus tunne monta runoilijaa, joka niin suurpiirteisellä tavalla olisi käsittänyt ja täyttänyt tehtävänsä kansansa runoilijana kuin Adam Mickiewicz.
* * * * *