Lopuksi muutama sana hra Trastin suomennoksesta. Olen verrannut sitä monin paikoin Lipinerin tunnettuun saksalaiseen käännökseen enkä epäile antaa suomalaiselle käännökselle etusijaa saksalaisen rinnalla. Sanonnan vaivaton luontevuus on hra Trastin suurin ansio. Tähän tulee lisäksi loppusointujen runsaus, mikä rehevässä kukkeudessaan usein suorastaan yllättää lukijan. Rytmillisessä suhteessa tarjoaa suomennos sensijaan muistutuksille aihetta. Usein on varsin vaikea "skandeerata" suomentajan säkeitä tai edes analyysin kautta saada selville, miten kääntäjä teoriassa on ajatellut säkeensä lausuttavaksi. Selvää on luonnollisesti niinikään, että hra Trastin käännöksessä, kuten runosuomennoksissa yleensä, ylimenot usein tulevat kankeiksi ja joskus hiukan teennäisiksi ja että huumori menettää paljon hienoudestaan samoinkuin salaisesta ironiastaan, käyden liian paljaaksi ja tarkoitukselliseksi. Mutta kun ottaa huomioon tehtävän vaikeuden, on mielestäni sanottava, että hra Trastin runokäännös kuuluu parhaimpiin ja ennen kaikkea huolellisimmin suoritettuihin, mitä kielellämme on olemassa maailmankirjallisuuden suurista runoteoksista.
HEINRICH LERSCH, SAKSALAINEN SOTARUNOILIJA.
Kuinka paljon kirjoitus- ja painomustetta onkaan maailmansodan aikana vuotanut paperille n.k. sotarunouden muotoon! Lukemattomat suuremmat ja pienemmät runoilijat, vanhat ja nuoret, enimmäkseen ehkä kuitenkin aivan uudet kiiruhtivat antamaan rytmillisesti siivitetyn ilmaisun sille innostukselle, isänmaanrakkaudelle ja uhrimielelle, joka liikkui kansojen sydämessä, mutta myöskin, ja valitettavasti ensi sijassa, kaikelle sota-ajan sokealle intohimolle, kansalliselle itsekylläisyydelle ja parjaushalulle. Ei tarvitse pelätä tulevansa vääräksi profeetaksi, jos ennustaa, että tämä sotarunous on runoutena yleensä tuomittu unohtumaan. Verrattomasti suurimmalla osalla siitä tulee vastaisuudessa olemaan arvoa vain jollekin hiljaiselle oppineelle, joka tutkii vaarallisten, kulttuuria-hävittävien intohimojen historiaa. Tämä tulevaisuuden oppinut on varmaan, selaillessaan rikasta, eri maista koottua ainehistoaan hiljaisessa mielessään ihmettelevä, kuinka ala-arvoisella ravinnolla ihmissydän voi alennuksessaan ruokkia intohimojaan. Ja jos hän, oppineemme in posteritate, kaiken uhalla tahtoo uskoa ihmisyyteen ja kehitykseen, saattaa olla, että hän mieluummin ajattelee sodan veristettyjä kenttiä kuin sotakirjallisuuden ja sotarunouden verisiä aivo-orgioita.
Poikkeuksia tästä sotarunouden yleiseltä, koko lajille leimaa-antavasta tasosta on tietysti ollut, vaikkakaan ne eivät liene kovin lukuisat. Näiden rivien kirjoittaja muistaa joukosta ainakin yhden kokoelman, joka todella oli poikkeus: nyt jo kuolleen belgialaisen lyyrikon Emile Verhaerenin kokoelman Les ailes rouges de la guerre ("Sodan punaiset siivet"), jossa sodan tapahtumat olivat runoilijan lämpimästä, panteistisestä elämäntunteesta saaneet syvän, inhimillisen taustan. Sellaiselle toimeliaan elämän ja rauhan askareiden intohimoiselle rakastajalle ja laulajalle kuin Verhaeren oli sota luonnollisesti pohjaltaan vain syvästi traagillinen elämys, sitä syvempi, kun sen paino niin raskaana kohtasi juuri runoilijan isänmaata. On kuitenkin sanottava, ettei Verhaerenkaan ole kyennyt katsomaan yli rintamien eikä arvostelemaan vihollisen sisäisiä vaikuttimia paljoakaan korkeammalta näkökulmalta kuin ranskankielisten virkaveljiensä enemmistö. Sodan laulajana on Verhaeren Belgian runoilija; tuskin ihmiskunnan.
Jos runoilijat sodan aikana eivät yleensäkään unohtaneet asemaansa kansakunnan tulkkina, tapahtui se Saksassa ehkä kaikkein vähimmin. Jokainen joka niihin aikoihin sattui selailemaan saksalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja, löysi niistä runsaasti todistuksia siitä, miten tiheästi runottaret vierailivat juoksuhaudoissa makaavien valittujensa luona. Kun Saksan lyyrillinen runous jo parin vuosikymmenen mittaan on elänyt verraten kuollutta aikaa, eivät mitkään velvoittavat esikuvat päivän runoudesta sitoneet tilapäistä sotalyyrikkoa enempää sisällöllisessä kuin muodollisessakaan suhteessa, vaan sai hän vapaasti retkeillä sekä futurismin että dadaismin luvatuilla mailla. Yksi nimi on kuitenkin saksalaisen sotalyriikan kaaoksessa linkoutunut esiin joukosta, jopa niin huomattavalla tavalla, että tunnetut arvostelijat ovat katsoneet voivansa antaa sen kantajalle kunnianimen "Saksan sodan runoilija". Tämä nimi on Heinrich Lersch.
Heinrich Lersch on syntynyt Reinin teollisuusalueella v. 1889. Hän on kattilasepän poika ja kasvatettu isänsä ammattiin. Kun sota puhkesi, kirjoitti hän runon, joka kulki läpi Saksan sanomalehdistön, "Soldatenabschied" (Sotilaan jäähyväiset), missä toistui kertosäe: "Saksan tulee elää, vaikka meidän olisikin kuoltava!" Hän otti sotilaana osaa ensimmäisen sotatalven raskaihin taisteluihin Champagnessa, haavoittui, joutui sairaalaan ja vapautettiin myöhemmin sotapalveluksesta. V. 1916 kokosi hän ensimäiset sotarunonsa kokoelmaksi Herz! Aufglühe dein Blut ("Sydän, hehkukoon veresi") kaksi vuotta myöhemmin julkaisi hän toisen kokoelman Deutschland! ("Saksanmaa"). Molemmat kirjat saavuttivat runokokoelmiksi verraten laajan lukijakunnan ja hankkivat lisäksi tekijälleen pari huomattavaa kirjallista palkintoakin, m.m. Kleistpalkinnon. Heinrich Lersch ei kuitenkaan ole antautunut ammattikirjailijaksi, vaan on palannut isiensä työhön takomaan kattiloita.
Lerschin kokoelmista on esikoisteos tunnelmapitoisempi, yksinkertaisempi ja välittömyydessään vaikuttavampi kuin toinen kokoelma, jossa ideapiirin ahtaus ja taiteellisen kulttuurin pinnallisuus tuntuvat selvemmin. Lähennellen milloin laulu-tyyliä, milloin ballaadia, milloin mieterunoa, todistavat useat esikoiskokoelman kappaleista monipuolista lyyrillistä lahjakkaisuutta. Samoinkuin Verhaerenin sotarunoille antoi taustaa hänen panteistinen filosofiansa, samoin antaa Lerschin runoille perspektiiviä hänen harras katolilainen mielensä, joka siellä täällä pistää välittömämmin esiin, pukeutumatta kuitenkaan koskaan saarnaavaan tai ohjelmalliseen muotoon. Paljaimpana esiintyy se ehkä esikoiskokoelman viime kappaleessa, missä runoilija pyytää Neitsyt Mariaa tulemaan rikkaiden palatseista sotilasten juoksuhautoihin, luvaten hänelle parhaimman ja lämpimimmän pommisuojan ("Du sollst den besten und värmsten Unterstand haben"). Lerschin kokoelmista ei löydä ainuttakaan runoa, jonka viha olisi inspiroinut. Ranskalainenkin, jota kohti hän ojentaa kiväärin, on hänen "toverinsa". Sodan pakko tai oikeammin rautainen maailmanjärjestys, joka on yksityisen ihmisen yläpuolella ja joka asettaa kansan kansaa vastaan, ei ole meidän tuomiomme saavutettavissa. Eräässä kaikkein parhaimmista runoistaan, "Jouksuhaudassa" pukee hän kauniin sotilaan-uskonsa seuraaviin sanoihin, joiden syvä inhimillinen sisältö tulee proosakäännöksessäkin oikeuksiinsa: "Toverini ranskalainen, nyt lepäät sinäkin kotimaan mullassa taisteluista ja vaivoista, maassa, joka on tullut minunkin kodikseni. Täällä odotamme nyt ylösnousemusta. Ja silläaikaa saapuu kerran riemuntäysi pyhäpäivä maailmaan, päivä, jolloin kukkia heitetään ilmaan ja jolloin liput liehuvat ja jolloin jokainen iloitsee omalla tavallaan. Mutta me emme sitä kuule. Me makaamme kylminä ja kuolleina. Meitä ei herätä laulu eikä rauhan tervehdys. Mutta ihmiskunta asettaa jalkansa ruumiillemme ja katsoo meidän ylitsemme uuteen aamuruskoon." Tällaisissa sanoissa on suuren runouden kaikua.
Sukua Lerschin uskonnolliselle tunteelle on hänen tuore, voimakas luonnontunteensa. Reinin idyllisten, runouden laulamien rantojen ja kukkivien vainioiden kuva on lähtemättömästi painunut hänen silmäänsä ja hedelmöittänyt hänen mielikuvamaailmaansa. Elävä, loppumattomasti uusiutuva luonto kehystää hänen sotakuvauksiaan ja tuo niihin ilmaa ja perspektiiviä. Kevään tulo juoksuhautojen uurtamille kentille on usein toistuva aihe hänen runoissaan. Se on inspiroinut m.m. "Ein Kamerad"-runon, pienen, unohtumattoman kevätballaadin. Nuori sotilas, joka syksyn ja talven aikana on pakolla pitänyt koti-ikävänsä kurissa, kuulee äkkiä kesken shrapnelli-sateen kevään viestintuojan, leivosen, laulavan. Hän ei tätä kuullessaan voi pidättää kyyneliään, valtava, kaiken muun unhoittava koti-ikävä, ikävä luontoon riistää hänet mukaansa. Ja kiurun laulaessa näkee hän kuin uusilla silmillä kaiken sen hävityksen, jonka puoli vuotta kestänyt sota on maan pinnalla saanut aikaan:
Hän ei tarttunut kivääriinsä, hän vartion laiminlöi ja jos hän vahdissa seisoi, hän uneksi, ikävöi. Hän suuteli paljasta maata, sitä painaen rinnallaan, hän ei enää sodasta tiennyt, ei vaaroista, vaivoistaan. Hän ei kuullut komennusta, ei pauketta tykkien, ei huutoa, varoitusta — hän kuuli vain leivosen.
Tuo leivonen, joka lauloi yläpuolella shrapnellisateen, yläpuolella rintamien, yläpuolella sodan ja vihan — se on kuultuja nähty myöskin ranskalaisissa juoksuhaudoissa. Samoihin aikoihin kuin Heinrich Lersch taisteli Verdunin edustalla Saksan lippujen alla, otti linnoituksen puolustukseen osaa ranskalaisena kapteenina tunnettu kirjailija Henry Bordeaux. Viimeksimainittu kirjoitti sotakokemuksistaan pienen teoksen Les derniers jours du fort de Vaux ("Vaux-linnakkeen viimeiset päivät"). Se mikä tästä kirjasta on jäänyt pysyvimmin mieleeni, on niinikään kuvaus leivosen ilmestymisestä kuoleman ja hävityksen kentille. Onko olemassa kauniimpaa ja täydellisempää symboolia luonnon voittokulusta ihmisvihan ja ihmispienuuden uhalla kuin tämä leivonen, joka yht'aikaa on inspiroinut runoilijoita eri puolilla taistelurintamaa? Saksalaisen ja ranskalaisen runoilijan leivonen ei ole ainoastaan luonnon vaan myöskin totuuden vertauskuva: se kertoo meille kaunopuheisella kielellään, miten ihmiskunta, huolimatta kaikesta, joka näköään erottaa sen jäseniä toisistaan, on yhtä, niinkuin luonto, meidän suuri kotimme, on yhtä.