Tämä kiurun-ääni, joka kuuluu useissa Heinrich Lerschin lauluissa, antaa nuorelle saksalaiselle sotarunoilijalle erikoisaseman niiden lukemattomien joukossa, jotka ovat laulaneet sotaa. Hän on käsittänyt runoilijan kutsumuksen suuremmin kuin useimmat toiset: silloin kun hän on laulanut parhaintansa, on hän keskellä kansojen sotaa laulanut luomakunnan ja ihmiskunnan yhteyttä ja kutsunut vihollista veljekseen.
GEORG BRANDESIN CAESAR-ELÄMÄKERTA.
I.
Harva historian persoonallisuus on hallinnut jälkeentulevien mielikuvituksia niinkuin Caesar on hallinnut, hän, jonka nimikin on muuttunut erisnimestä korkeinta maallista vallanpitäjää ilmaisevaksi yleisnimeksi. Hänen loistava henkilöllisyytensä, joka hänen eläessään keräsi hänen ympärilleen ystäviä, tunnustajia, vihamiehiä ja kadehtijoita, julkisia ja salaisia, on ollut taistelujen ja erilaisten arviointien esineenä vielä vuosisatoja ja -tuhansia hänen kuolemansa jälkeen. Historian oikku on usein (osittain jo Plutarkhoksella) tehnyt Caesarin salamurhaajasta Brutuksesta sankarin, ei Caesarista. Renessanssin suurimman draamarunoilijan, Shakespearen, "Julius Caesarissa" ilmenee sama arviointi. Alfred de Musset'n sankari Lorenzaccio tekee niinikään tuon väärinsuunnatulle vapausinnostukselle kuvaavan tunnustuksen, "että kaikki maailman Caesarit pakoittavat häntä ajattelemaan Brutusta." Caesarista on tahdottu tehdä vapauden vihollinen ja hänen murhaajastaan sen ystävä ja ritari.
Siinä ajassa, jossa elämme, lienee viimeksimainitulla käsityksellä helppo löytää kaikupohjaa. Meidän aikamme on Brutusten aikaa. Jos joku vaalilause voisi "kansanvallan" rinnalla kilpailla niiden joukkojen suosiosta, jotka nyt [v. 1918] panevat toimeen niin kutsuttuja työväen vallankumouksia, niin olisi se kai vain: alas persoonallisuudet! Niitä tikareita, jotka noin kaksi tuhatta vuotta sitten surmasivat Rooman senaatin istunnossa suurimman yhteiskuntaneron, jonka historia tuntee, ohjasivat paljon pienemmät intohimot kuin vapaudenrakkaus. Tottahan on, psykoloogisesti katsoen, että suuret persoonallisuudet, sellaiset kuin Caesar, aina ovat jonkunlaisena vaarana toisten vapaudelle, mutta tämä vaara on kyllä aivan toisenlainen kuin ne kuvittelevat, jotka ihailevat Brutuksen ja hänen hengenheimolaistensa murhatyötä. Persoonallisuus, antaessaan vapaus-käsitteelle syvemmän ja sisäisemmän merkityksen, vapauttaa aina enemmän kuin se sitoo. Vain persoonallisuuksien kautta kulkee niinhyvin kansalaisille kuin kansoille tie suurempaan vapauteen. Mutta kaikkina aikoina on nähty, ei vähimmin nykyisenä, että kansat ja kansalaiset, mieluummin lyövät kuoliaiksi persoonallisuutensa kuin sallivat niiden toimia puolestaan.
Goethe, persoonallisuuden suuri tuntija, on antanut tuomionsa Brutuksen työstä. Myöskin useiden uudenaikaisten historiankirjoittajain teoksissa loistaa Caesarin jälkimaine kirkkaampana kuin kenenkään toisen roomalaisessa antiikissa. Napoleon I ja varsinkin Napoleon III, joka on kirjoittanut tutkimuksen Caesarista, ovat suuren roomalaisen ihailijoita ja opetuslapsia. Tunnetuin lienee kuitenkin Mommsenin suurpiirteinen kuvaus Caesarista hänen "Rooman historiassaan." Mommsen on sanonut Caesarista että hän "kuljetti ihmisiä kuin tuuli kuljettaa pilviä", ja hän on tiivistänyt arvostelmansa hänestä seuraaviin lauseisiin: "Koska hänen rakennelmansa oli rajaton, laski mestari, niinkauan kuin hän eli, rauhallisesti kiven toisensa viereen, aina yhtä taitavana ja uupumattomana työssään, hätäilemättä, hidastelematta, aivan kuin olisi hänellä ollut vain tämä päivä ilman mitään huomista. Niin toimi ja loi hän kuin ei milloinkaan kukaan kuolevainen häntä ennen tai hänen jälkeensä, ja toimivana ja luovana elää hän vielä vuosituhansien jälkeen kansojen muistossa, hän, ensimmäinen ja myös ainoa Imperator Caesar."
Suomenkielellä on tietääkseni olemassa vain yksi elämäkerrallinen kuvaus Caesarista, Theodor Birtin sarjassa "Rooman miehiä." (ilm. suomeksi 1917). Birtin kirjassa pistää silmään eräänlainen tyylin teennäisyys, jota sisällyksellisesti vastaa usein yhtä turhamieliseltä tuntuva originaliteetin haku. Hänen ihanteensa, samoinkuin italialaisen tutkijan Guglielmo Ferreron, on Pompeius, ja Caesar on uhrattava ad majorem dei gloriam. Caesar on muka vain "ryöväri ja tuhlari", "loistava peto (!)". "Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä." Kaikkinaiset juorut, joita Caesarin vihamiehet ja kadehtijat, kuten Cicero, levittivät, käyvät Birtillä täydestä, niin m.m. juorut Caesarin nuoruusajoilta Bithynian kuninkaan hovista. Ankarimman iskunsa uskoo Birt nähtävästi lyövänsä vetoamalla Catullukseen, runoilijaan. Catullus vihasi muka Caesaria sentähden, "että hänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar ei mitään tiennyt." Jos Birt tällä hämärällä väitteellään tahtoo sanoa, että vain Catullus taisi rakastaa naisia, mutta ei Caesar, niin todistaa Caesarin elämäkerta tämän väitteen vääräksi. Jos Birt taas on tahtonut sanoa, että vain Catulluksella oli kyky rakastaa uskollisesti yhtä naista, olipa vaikka toisen vaimoa, niinkuin hänen Lesbiansa, niin antaa Catulluksen oma runous tästä asiasta aivan toisen todistuksen. Olettaessamme, kolmantena mahdollisuutena, että Birt haluaa viitata niihin luonnonvastaisiin paheihin, joista jotkut kadehtijat, parempien aseiden puutteessa, olivat Caesaria syyttäneet, niin on toki totuuden nimessä sanottava, että juuri Catullukselle, hänen omien runollisten tunnustustensa mukaan, nämä paheet eivät olleet outoja, vaikka hän tekopyhästi kyllä epigrammeissaan niistä sättii Caesaria. Birt jättää myös mainitsematta, että Catullus myöhemmin — senjälkeen kuin Caesar oli osottanut hänelle, hänen häijyyksistään huolimatta, suosiotaan — suhtautui sangen kiltisti Caesariin. Kun vielä mainitsemme, ettei se ritarillinen jalomielisyys, joka yleensä leimaa Caesarin toiminnan, ole saanut Birtin kirjassa mitään huomiota osakseen, niin lienemme jo tarpeellisessa määrässä perustelleet väitettä, että ainoa suomenkielellä saatava esitys Rooman suurpiirteisimmästä luonteesta ei ole tyydyttävä.
Laajuudeltaan jotenkin yhtä suuri kuin Napoleon III:n teos Caesarista, mikä kuitenkin on jäänyt kesken ja minkä alkupuoli käsittelee enimmäkseen Caesarin aikakauden esihistoriaa, on Georg Brandesin äsken julkaisema "Cajus Julius Caesar" [ Georg Brandes: Cajus Julius Caesar I & II. Gydendalske Boghandel, Köpenbamina, 1918. Siv. 514-608]. Tämä enemmän kuin 1,100 suurta sivua käsittävä elämäkerta suuresta roomalaisesta valtiomies-sotapäälliköstä asettuu täysarvoisena niiden mainioiden teosten rinnalle, joita Brandes, työn jättiläinen, on maailmansodan aikana julkaissut Saksan suurimmasta runoilijasta ja Ranskan terävimmästä älystä, Goethesta ja Voltairesta.
Georg Brandes, Pohjoismaiden suuri soihdunkantaja, valaisee uudessa teoksessaan meille kappaleen mieltäkiinnittävintä maailmanhistoriaa ja yhden sen suurpiirteisimmistä, loistavimmista persoonallisuuksista.