Brandes on teoksensa ensi osaan liittänyt hauskasti valitun moton: "Ole rohkea, sinulla on Caesar veneessäsi" — sanat, mitkä Caesar lausui, kuten tunnettu, pursimiehelle, jonka tuli viedä hänet yli myrskyisän meren. Myönnettävähän onkin, että niin viehättävä tehtävä kuin Caesarin elämäkerran kirjoittaminen lieneekin, se samalla on vaatinut rohkeutta. Vain kaiken tarjolla olevan ainehiston täydellinen hallitseminen sekä psykoloogisesti vastaanottava ja näkevä mielikuvitus ovat saattaneet voitolla suoriutua tästä tehtävästä. Vaikkakin Brandes antaa lukijalle vain tutkimustensa tulokset, pakoittamatta häntä seuraamaan teoksensa koko syntyhistoriaa ja laiminlyöden oppineiden noottien lainaaman "tieteellisyyden" leiman, on hän ilmeisesti käyttänyt hyväkseen mitä perusteellisimmin niitä lähteitä, joita historiantutkimus on voinut tarjota. Liialliseen laajasanaisuuteen eksyy Brandes kuitenkin referoidessaan, toisinaan melkein kääntäessään teokseensa m.m. Sallustiusta ja Caesarin "Gallialais-sotaa". Ehkä hän myöskin vetää joskus liian halukkaasti esiin pikantteja yksityiskohtia, jotka eivät kuulu esitettävään aiheeseen eivätkä sitä valaise. Mutta ihailua herättää kuitenkin se tapa, millä hän on mielikuvituksessaan elävöittänyt tietämisensä. Hänen teoksestaan on syntynyt Caesarin aikakauden eepos, joka elää hyveineen ja paheineen havainnollista, kirjavaa elämää lukijan silmien edessä. Se ilo ja sielunvirkistys, minkä Brandesin teos tuottaa, on sitä suurempi sentähden, että se tieteellistä teosta lukiessa on varsin harvinainen — epätavallinen m.m. meillä Suomessa, missä usein tahdotaan tehdä hengettömyydestä ja mielikuvituksettomuudesta kriitillinen hyve.
Avattuaan teoksen "Alkusoitossa" sen näkökulman, jossa hän katsoo kuvattavaansa, lähtee Brandes selvittämään Caesarin elämäntarinan esihistoriaa. Mithridateen ja Jugurthan sodat sekä Sertoriuksen taistelut Espanjassa olivat niitä taustatapahtumia, joita vastaan sotapäällikkö-neron lapsuus ja nuoruus kasvoi ja jotka ravitsivat hänen mielikuvitustaan. Brandes on jossakin sattuvasti huomauttanut, että nerokasten ihmisten lapsuusvuosien kehitykseen suuresti vaikuttaa myöskin muisto siitä historiallisesta ajasta, joka on ollut ennen heidän syntymäänsä ja joka elää vanhempien kertomuksissa ja tarinoissa heidän ympärillään heidän ensimmäisenä elämänaikanaan. Tämä antaa Brandesille aiheen viipyä tapauksissa, jotka lankeavat tuolle puolen Caesarin elämänkauden puitteiden. Myöskin yhteiskunnallisvaltiollista tilaa Roomassa Caesarin syntymän aikoihin sekä valtion johtavia persoonallisuuksia kuvaa Brandes yksityiskohtaisesti pienissä impressionistisissa luvuissa. Vain vähitellen kasvaa Caesarin hahmo esiin tästä persoonallisuuksien, itsekästen intressien, intohimojen ja juonien temmellyksestä. Näköään hitaan mutta varman, elimellisesti tapahtuvan kehityskulun jälkeen nousee se toisia korkeammalle, kunnes se jättiläissuhteillaan varjostaa kaikkia muita.
On helppo nähdä, mikä Caesarin elämässä on ennen kaikkea hänen kuvaajaansa huvittanut ja innostanut: persoonallisuuden taistelu persoonattomuuksia, laumaihmisiä vastaan. Antaen lyhyet, terävästi piirretyt luonnekuvat useista Caesarin tunnetuimmista aikalaisista ja julkisista tai salaisista kilpailijoista, koettaa hän osottaa, ettei kukaan heistä vetänyt hänelle vertoja enempää luonteen jaloudessa kuin persoonallisuuden keskityksessä ja määrätietoisessa voimassa. Historian mainitsemat esimerkit Caesarin mielenjaloudesta voitettuja kohtaan, m.m. petollisia ystäviä kohtaan, ovat lukemattomat. Varsinkin Farsaloksen taistelun jälkeen esiintyi hänen ritarillinen lempeytensä tavalla, joka lienee ainoalaatuinen Rooman historiassa. Nykyinen maailmansota ei tunne sellaista voittajaa kuin Caesar, kun tämä oli lyönyt Pompejuksen, jonka riveissä taisteli joukottain hänen entisiä ystäviään. Kun hänelle tuotiin Pompejuksen salainen kirjevaihto, poltatti hän sen lukematta, huolimatta niistä arvokkaista tiedoista, joita hän sen kautta olisi saanut vihollisistaan. Kuka nykyhetken johtavista hallitusmiehistä Europassa olisi tehnyt samoin, jos hänen käteensä olisi joutunut vihollisen salaiset asiakirjat? Jos Caesar oli, niinkuin ystävämme Birt väittää, "peto", niin lienee hän ollut sitä samassa merkityksessä kuin leijona, jolle ei jalomielisyyden hyve ole tuntematon. Nykyajan valtiomiesten joukossa on niitä, jotka — tuskin suotta — kantavat "tiikerin" liikanimeä ja toimivat koko sen Europan suostumuksella ja kannatuksella, jonka sotaonni tällä hetkellä on kruunannut voittajaksi.
Siitä määrätietoisesta, pettämättömästä tavasta hillitä ja hallita järjestymättömiäkin joukkoja, jossa Caesar oli mestari, kertoo Brandes esimerkin, mikä ansaitsee tulla mainituksi sentähden, että siinä kuvattu tapaus suuresti muistuttaa bolshevistisia joukkoilmiöitä nykyhetken suurissa armeijoissa. Kun Caesar palasi Egyptin-retkeltään teki hänen väkensä kapinan ja kieltäytyi, väsyneenä monivuotisiin sotiin, tottelemasta herraansa. Caesar lähetti Sallustiuksen, josta myöhemmin tuli tunnettu historiankirjoittaja, rauhoittamaan joukkoja ja lupaamaan sotilaille palkintoja. Sallustius epäonnistui ja hänen henkensä oli vaarassa. Sotilaat rääkkäsivät ja tappoivat upseereitaan ja ryöstivät rauhallisia seutuja, aivankuin nykyiset vallankumousarmeijat. Huolimatta läheistensä varoituksista meni Caesar tällöin kapinoitsijain keskelle ja kysyi heiltä mitä he tahtoivat. "Voimamme ovat lopussa, emme enää jaksa samota maasta maahan. Haluamme saada eromme." "Saatte eronne", vastasi Caesar lyhyesti. Sotilaat seisoivat hämillään ja ääneti. Caesar jatkoi: "Olette oikeassa, olette rasittuneet. Annan teille eron." Ja vielä hetken päästä: "Palkinnot, jotka olen luvannut teille saatte, kun olen vienyt sodan loppuun toisten sotilasten kanssa ja kulkenut triumfissa noiden toisten kanssa." Ja puhuttelemalla heitä kohta tämän jälkeen porvareiksi eikä, kuten tavallisesti aseveljiksi, sai hän kapinoitsijain kunniantunnon hereille ja teki heidät taas kuuliaisiksi käskyilleen.
Caesarin, melkein kaikille yhteiskunnan aloille ulottuvista valtiomies- ja lainsäätäjätoimista antaa Brandesin kirja havainnollisen kuvan. Täynnä draamallista eloa on kertomus Catilinan salaliitosta ja sen jälkiselvittelyistä sekä Caesarin osuudesta niihin. Täydellä syyllä on Brandes ottanut kirjaansa kokonaisuudessaan sen puheen, jonka Caesar, itse epäiltynä osallisuudesta kapinoitsijan vehkeisiin, piti Catilinan liittolaisia tuomittaessa ja joka on säilynyt Sallustiuksen referaattina. Tämä viisas, taitava puhe avaa meille paljon Caesarin luonteesta. Se antaa meidän myöskin tietää hänen suhteensa uskontoon ja sielun kuolemattomuuteen. "Tuolla puolen kuoleman ei ole sijaa surulle eikä ilolle."
Jokainen, joka on kulkenut latina-koulua, tuntee Caesarin omista klassillisista kuvauksista hänen Gallian sotiensa vaiheita. Brandesin kirja antaa niistä viimeaikaisen historiallisen tutkimuksen, m.m. Napoleon III:n suorittamien paikallisten mittausten ja kartoitusten, syventämän ja tarkistaman käsityksen. Vastakohta Caesar—Vercingetorix on elävästi ja vaikuttavasti kuvattu. Episoodi suuren kelttiläispäällikön antautumisesta Caesarille kasvaa valtavaksi symbooliseksi tapahtumaksi. Paitsi kuvausta Caesarin gallialais-sodista ja n.k. kansalaissodasta täyttävät Brandesin teoksen jälkimmäisen osan laaja selonteko Caesarin viimeisistä hallitustoimista sekä perusteellinen selvittely hänen lopustaan ja niistä syistä, jotka aiheuttivat hänen traagillisen kuolemansa. Kaiken aikaa valaisee Brandes kuvattavansa persoonaa, sen jaloja, miehekkäitä ominaisuuksia, niin että meillä kirjan lopussa, Caesarin astuessa murhaajien tikareita vastaan, ei ole edessämme vain yksi historian suurimpia nimiä, vaan yksi sen suurimpia henkilöitä, joka kaatuu kesken luomiskauttaan pikkumaisuuden ja tyhmyyden uhrina.
Mutta paitsi Caesaria tulee Brandesin kirjasta meitä vastaan myöskin suuri joukko hänen aikalaisiaan, esitettyinä vanhan ihmistuntijan taidolla. Niin esim. aina sanavalmis, suuruuksia liehakoiva, älykäs, diplomaattinen ja petollinen Cicero. Kuvaus Caesarin ja Ciceron keskenäisestä suhteesta on mielestäni kirjan kaikkein mieltäkiinnittävimpiä ja opettavimpia episoodeja. Eloisa, vaikka kenties liian ankara on esitys Caesarin kuuluisasta vastustajasta Catosta. Tavan takaa tulee meitä vastaan Publius Clodiuksen, hurjistelijan ja kansanvillitsijän, naiselliset, turmelusta ja levotonta älyä ilmaisevat piirteet. Hänen sisarensa Clodia, Metellus Celerin puoliso, Catulluksen kaunis ja kevytmielinen rakastettu, on niinikään saanut erikoisen luvun osakseen Brandesin kirjassa. Samoin Fulvia, joka oli ensi kerran naimisissa Clodiuksen kanssa, väsymätön juonienpunoja, kaunis ja vallanhimoinen nainen, jolla oli suuri vaikutus politiikkaan. Myöskin Kleopatran hekumalliset itämaiset piirteet tapaamme tässä muotokuva-galleriassa. Koko Caesarin ajan Rooma loistavine sotilaineen, kilpailevine senaattoreineen, rikkaine pankkiireineen ja koronkiskureineen, juonittelijoineen, seikkailijattarineen ja salamurhaajineen kansoittaa Brandesin kirjan.
Tästä ihmismerestä nousee Caesarin hahmo näkyviimme ylpeänä ja kunnioitusta herättävänä, mies, jonka kädessä valtikka tuntuu yhtä itseoikeutetulta kuin hänen päässään laakeriseppele.
III.
Georg Brandesin uusi teos tuo mieleen, kuinka suuri meidän, samoinkuin Skandinavian, velka on tälle uupumattomalle kulttuurityöntekijälle, Pohjoismaiden vanhalle soihdunkantajalle. Se muistuttaa meitä samalla siitä, ettei Lassalle-elämäkertaa lukuunottamatta Brandesin teoksia ole vielä käännetty suomenkielelle. Voi epäilemättä esittää eri mielipiteitä siitä, millä kirjalla alku olisi tehtävä. "Päävirtaukset 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" on kieltämättä ollut se teos, jonka vaikutus on ollut suurin, mutta sen näkökulma on jo jonkun verran vanhentunut, samoinkuin se alkuaankin on ollut rajoitettu ja yksipuolinen. Voltaire- ja Goethe-elämäkerrat voisivat tuskin vedota tarpeeksi suureen suomalaiseen yleisöön. Sama lienee laita mainion Kierkegaard-elämäkerran, Brandesin ihmiskuvauksen mestariluoman. Jos joku kustantajistamme olisi kyllin rohkea valitakseen jonkun Brandesin suuremmista teoksista, voisi nähdäkseni juuri "Cajus Julius Caesar" ensi sijassa tulla kysymykseen.